»Minusta on tullut se, mikä minusta on tullut», sanoi hän viimein, ja hänen äänessään oli liikutuksen väre, »siksi, etten tahtonut tulla sellaiseksi kuin sinä. Jos olen karttanut sinua sisällisesti, olen tehnyt sen siksi, että minun täytyi suojella itseäni sinua vastaan, siksi että sinun olemuksesi ja elämäsi on vaarallinen minulle… sanon totuuden.»
Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten lujemmalla äänellä: »Olemme muuten eksyneet kauas varsinaisesta asiastamme. Sinä olet pitänyt minulle puheen luonteeni laadusta… hiukan sekavan puheen, jossa kuitenkin on nimeksi tottakin. Mutta nyt ei ole kysymys minusta, vaan sinusta. Olet ajatellut naimisiinmenoa, ja minä tahtoisin nyt saada sinut perinpohjin vakuutetuksi siitä, että sen toteuttaminen sinun aikomassasi muodossa on mahdoton. Ensiksikään eivät korot, jotka minä olen suorittava sinulle, tule olemaan erittäin ilahduttavat…»
»Alinella on hiukan säästöjä.»
Senaattori nieli, ja hän hillitsi itsensä.
»Hm… säästöjä. Aiot siis liittää äidin perinnön tuon naisen säästöihin…»
»Aion. Kaipaan kotia ja ihmistä, joka säälii minua vähän, kun olen sairas. Me sovimme yhteen muutenkin. Olemme kumpikin hiukan murjotuita…»
»Aiot siis myös ottaa ottolapseksesi aikaisemmat lapset, kenties antaa heille… nimesi?»
»Aion.»
»Niin että siis perintösi kuolemasi jälkeen on joutuva noille ihmisille? — Senaattorin lausuessa nämä sanat laski rouva Permaneder kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi pyytävästi: »Thomas… äiti makaa viereisessä huoneessa!…»
»Niin», vastasi Christian» »kai se kuuluu asiaan.»