»Sinun sydämesi on niin täynnä kylmyyttä ja pahansuopuutta ja halveksuntaa minua kohtaan», jatkoi Christian äänellä, joka oli samalla ontto ja kähisevä… »Niin kauan kuin muistan, olet sinä antanut virrata itsestäsi kylmyyttä minua kohtaan, niin että minua aina on palellut sinun läheisyydessäsi… niin, tämä saattaa olla hiukan merkillinen vertaus, mutta siltä minusta on tuntunut… Sinä loitonnat minut luotasi… Loitonnat minut luotasi pelkällä katseellasi, etkä sinä edes katso minuun juuri koskaan. Mikä suo sinulle oikeuden siihen? Olethan sinäkin ihminen, jolla on heikkoutensa! Sinä olet aina ollut vanhemmillemme parempi poika, mutta jos todellakin olet heitä niin paljon lähempänä kuin minä, pitäisi sinulla olla myös hitunen heidän kristillistä maailmankatsomustaan; ja vaikka et tuntisi vähääkään veljellistä rakkautta, luulisi sinulta voivan odottaa sentään hiukan kristillistä rakkautta. Mutta sinä olet niin rakkaudeton, ettet edes käy katsomassa minua… et käynyt kertaakaan katsomassa minua sairashuoneella, kun makasin Hampurissa nivelreumatismissa…»
»Minulla on ollut vakavampaa ajateltavaa kuin sinun sairautesi. Oma terveyteni on muuten…»
»Ei, Thomas, sinun terveytesi on verraton! Sinä et olisi se mies joka olet, ellei se verrattuna minun terveyteeni olisi erinomainen…»
»Minä olen kenties sairaampi kuin sinä.»
»Ettäkö sinä olisit… Ei, tuo on toki liikaa! Tony! Gerda! Hän sanoo olevansa sairaampi kuin minä! Mitä se merkitsee? Oletko sinä maannut Hampurissa nivelreumatismissa kuoleman kynsissä?! Onko sinun täytynyt tuntea ruumiissasi jokaisen pienimmänkin epäsäännöllisyyden jälkeen vaivaa vasemmassa kyljessäsi?! Ovatko kaikki sinun vasemmanpuoliset hermosi liian lyhyet?! Erikoistuntijat ovat vakuuttaneet minulle, että näin on asian laita minuun nähden! Tapahtuuko sinulle sellaista, että kun tulet hämärissä huoneeseesi, näet sohvalla istumassa miehen, joka nyökkää sinulle ja jota ei ole ollenkaan olemassa?!…»
»Christian!» sanoi rouva Permaneder kauhuissaan. »Mitä sinä kerrot?… Hyvänen aika, mistä te nyt oikeastaan riitelette? On aivan kuin teistä olisi kunnia olla toista sairaampi! Jos siitä on kysymys, voisimme Gerda ja minäkin sanoa sanamme!… Ja äiti makaa viereisessä huoneessa…!»
»Etkä sinä onneton ymmärrä», huusi Thomas Buddenbrook kiihkeästi, »että kaikki nuo inhoittavuudet ovat sinun paheellisuutesi seurauksia ja sikiöitä, sinun laiskottelusi ja itsetutkistelusi ilmausmuotoja?! Tee työtä! Herkeä hellimästä sairaloisuuksiasi ja puhumasta niistä!… Jos tulet hulluksi — ja sanon tieten tahtoen, ettei se ole mahdotonta — en minä ole vuodattava yhtään kyyneltä, sillä se on oleva sinun oma syysi, aivan oma syysi…»
»Et sinä ole vuodattava yhtään kyyneltä, vaikka minä kuolisinkin.»
»Ethän sinä kuole», sanoi senaattori halveksuvasti.
»Ettenkö minä kuole? Hyvä, minä en siis kuole! Saammepa nähdä kumpi meistä kahdesta ensiksi kuolee!… Tee työtä! Mutta ellen minä voi? Ellen minä voi tehdä työtä kauan aikaa kerrallaan, hyvä Jumala sentään?! En voi tehdä kauan aikaa samaa työtä, tulen sairaaksi siitä! Jos sinä olet voinut ja voit, niin iloitse, mutta älä mene tuomitsemaan toisia, sillä se ei ole sinun ansiosi… Jumala suo toiselle voimaa, toiselle ei… Mutta sinä olet semmoinen, Thomas», jatkoi hän kumartuen yhä kurjemman näköisenä pöydän yli ja koputtaen yhä kiivaammin pöytään… »Sinä olet omahyväinen… odotahan, en minä aikonut sanoa näin, ei minun pitänyt sanoa tätä sinua vastaan… Mutta en tiedä mistä alkaisin ja jos sanon jotakin, on se vain tuhannes osa kaikesta… vain miljoonasosa siitä, mitä minun sydämelleni on kerääntynyt sinua vastaan! Olet vallannut itsellesi paikan elämässä, arvossapidetyn paikan, ja siitä sinä nyt työnnät luotasi kylmästi ja tietoisesti kaiken, mikä hetkeksikään saattaisi sinut hairahtumaan ja rikkoisi tasapainoasi, joka on sinulle tärkeintä. Mutta se ei ole tärkeintä, Thomas, se ei ole, kautta Jumalan, pääasia maailmassa. Sinä olet itsekäs, sitä sinä olet! Voin rakastaa sinua silloinkin, kun sinä haukut ja pidät melua ja löylytät minua. Mutta pahin on sinun vaikenemisesi, pahinta on, kun sinä minun sanottuani jotakin äkkiä vaikenet ja vetäydyt kuoreesi ja työnnät luotasi kaiken edesvastuun, ylhäisenä ja koskemattomana, jättäen toisen häpeineen oman onnensa nojaan… Sinulla ei ole yhtään sääliä, rakkautta, nöyryyttä… Oh!» huusi hän äkkiä heilutellen käsiään päänsä päällä ja syösten ne sitten eteenpäin kuin työntäen koko maailman luotaan… »Miten minua kyllästyttää tuo kaikki, tuo hienotunteisuus ja tahdikkuus ja tasapaino ja arvokkuus ja ryhti… Miten minä olen saanut tarpeekseni siitä!…» Ja tuo viimeinen huudahdus oli niin aito, se tuli niin suoraan sydämestä ja puhkesi esiin niin suurella inholla ja ponnella, että siinä todella oli jotakin musertavaa ja että Thomas lysähti vähän matalammaksi suorasta asennostaan ja jäi hetkeksi katsomaan sanattomana ja väsyneen näköisenä alas.