»En —!» huudahti hän. »Minä en voi! Sanon sinulle, etten voi! Täytyyhän minun tietää mitä teen. Olen täysi mies!…»
»Tuo sinun 'täysi miehesi' on hyvin ylimalkaista. Et tiedä ollenkaan mitä teet…»
»Tiedänpähän!… Ensiksikin teen kuten kunnian mies… Sinä et ota ollenkaan huomioon asian laatua, Thomas! Tässä istuvat Tony ja Gerda… emme voi puhua siitä yksityiskohtaisesti, mutta olen sanonut sinulle jo sen, että minulla on velvollisuuksia! Viimeinen lapsi, pikku Gisela…»
»Minä en tunne ketään pikku Giselaa enkä tahdo tietää sellaisesta! Olen varma siitä, että sinua on petetty. Missään tapauksessa sinulla ei ole senkaltaista henkilöä kohtaan, jota tarkoitat, muita velvollisuuksia kuin ne, jotka ovat määrätyt laissa ja jotka sinun kai täytyy täyttää edelleen, kuten tähänkin asti…»
»Henkilöä, Thomas? Henkilöä? Sinä erehdyt hänen suhteensa, Thomas.
Aline…»
»Vaikene!» huusi senaattori Buddenbrook jyrisevällä äänellä. Veljekset tuijottivat toisiinsa pöydän yli, Thomas kalpeana ja vihasta vavisten, Christian pyörittäen pieniä, pyöreitä, syvällä olevia silmiään, joiden luomet äkkiä olivat tulleet punaisiksi ja jotka olivat revähtäneet selkoselälleen samalla kuin hänen suunsakin oli auennut mielen kiihtymyksestä, niin että hänen laihat poskensa näyttivät paljaalta luulta ja nahalta. Vähän alapuolella silmien oli pari punaista täplää… Gerda katsoi jokseenkin pilkallisesti toisesta toiseen ja Tony väänteli käsiään ja sanoi rukoilevasti: »Hyvä Jumala, Tom… ja Christian… Äiti makaa viereisessä huoneessa!»
»Sinä olet niin häpeämätön», jatkoi senaattori, »että voit… ettei sinua arveluta lausua tässä paikassa ja näissä olosuhteissa tuota nimeä! Sinun tahdittomuutesi on luonnoton, se on sairaloisuutta…»
»En ymmärrä, miksi minä en saisi mainita Alinen nimeä!» Christian oli kauhean kiihtynyt, ja Gerda katsoi häntä kasvavalla mielenkiinnolla. »Minä mainitsen sen uudestaan, kuten kuulet, Thomas, ja aion naida hänet, — sillä minä kaipaan kotia, rauhaa ja lepoa, — ja minä kiellän, kuuletko, kiellän sinua puuttumasta tähän asiaan! Olen vapaa, olen oma herrani…»
»Narri sinä olet! Testamentin avaamispäivä on osoittava sinulle, missä määrin sinä olet oma herrasi! On pidetty huolta siitä, ymmärrätkö, ettet sinä saa haaskata äidin perintöä, kuten jo edeltäpäin olet haaskannut kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä olen hoitava sinun omaisuutesi jäännöstä, etkä sinä ole enää milloinkaan saava käsiisi muuta kuin kuukausirahasi, vannon sen sinulle…»
»Kaipa sinä itse tiedät parhaiten kuka on saanut äidin suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin. Mutta ihmettelen sentään, ettei äiti ole uskonut sitä tointa sellaisen henkilön käsiin, joka on minulle läheisempi ja joka on kiintynyt minuun veljellisemmillä tunteilla…» Christian oli nyt aivan poissa suunniltaan, hän alkoi sanoa sanoja, jollaisia ei vielä koskaan oltu kuultu hänen suustaan. Hän oli kumartunut pöydän yli, naputti taukoamatta koukistetulla etusormensa kärjellä pöytää ja tuijotti viikset pörhössä ja silmät punaisina veljeensä, joka seisoi suorana ja kalpeana ja katsoi häneen puoleksi alasluotujen luomien alta.