Hän sanoi tämän hiljaa ja nopeasti, heilauttaen kättään aivan kuin olisi viskannut veljelleen jotakin pöydän yli. Sitten hän nojautui taapäin ja katseli jurosti ympäri huonetta, samalla loukkaantuneen ja hajamielisen näköisenä. Syntyi pitkähkö äänettömyys. Viimein sanoi senaattori: »Tunnustan, Christian, että sinun aikeesi on hiukan myöhäinen… olettaen tietenkin, että se on rehellisesti tarkoitettu ja mahdollinen toteuttaa, eikä sellainen kuin se, jonka sinä jo kerran aikaisemmin esitit äidillemme…»
»Aikeeni on sama kuin silloin», sanoi Christian yhä luomatta katsettaan kehenkään ja yhä samanlainen ilme kasvoillaan.
»Se lienee toki mahdotonta. Olisitko siis odottanut äidin kuolemaa voidaksesi…»
»Olen tehnyt sen, aivan niin. Sinä näyt olettavan, että koko maailman hienotunteisuus ja huomaavaisuus on ainoastaan sinun vallassasi…»
»En tiedä mikä oikeuttaa sinut käyttämään tällaista puhetapaa. Mutta minun täytyy ihmetellä sinun hienotunteisuutesi laajuutta. Äidin kuoleman jälkeisenä päivänä tahdot ilmaista tottelemattoman tahtosi…»
»Koska se tuli puheeksi. Ja pääasia on, ettei äidin enää tarvitse kiihtyä siitä. Ja silloin on yhdentekevä, tapahtuuko se tänään vai vuoden perästä… Hyvä Jumala, Thomas, eihän äiti ollut ehdottomasti oikeassa, vaan ainoastaan omalta kannaltaan katsoen, jota kohtaan minä olen osoittanut huomaavaisuutta hänen elossa ollessaan. Hän oli toiseen aikaan kuuluva vanha rouva, jolla oli toisenlainen katsantokanta…»
»Siispä ilmoitan, että minun katsantokantani tässä asiassa on täsmälleen sama.»
»En voi ottaa sitä huomioon.»
»Sinun täytyy ottaa se huomioon, ystäväni.»
Christian katsoi häneen.