»Entä minä? Entä minä?» kysyi hän… »Pyydän, ettette unohtaisi kokonaan minua…»
»Kuka sinut sitten unohtaa? Johan minä olen… Katso tänne, johan minä olen merkinnyt sinulle kokonaisen teekaluston hopeaisine tarjottimineen. Juhlapöytäkalustoa tarvitsemme kaiketi vain me, ja…»
»Minä voin ottaa jokapäiväisen ruokakaluston, jossa on sipulimalli», sanoi rouva Permaneder.
»Entä minä!» huudahti Christian kuohuksissaan; hänen poskensa näyttivät vielä laihemmilta ja koko hänen kasvonsa olivat merkillisen näköiset… »Minä pyytäisin myös saada osan ruokakalustoa! Montako lusikkaa ja haarukkaa minä sitten saan? Huomaan, ettei minun osalleni lankea juuri mitään!…»
»Mutta, hyvä ystävä, mitä sinä teet sellaisilla tavaroilla? Ethän sinä voi käyttää niitä mihinkään! En ymmärrä… On kai parempi, että nämä tavarat jäävät sukuun…»
»Vaikkapa äidin muistoksi», sanoi Christian uhmaavasti.
»Hyvä ystävä», vastasi senaattori jotakuinkin kärsimättömästi… »minua ei haluta laskea leikkiä… mutta sinun sanoistasi päättäen näyttää siltä kuin tahtoisit asettaa liemimaljan äidin muistoksi piironkiasi koristamaan! Toivon, ettet sinä luule meidän tahtovan jättää sinua vähemmälle osalle. Jos sinä jäät vähemmille tavaroille, korvataan se sinulle toisessa muodossa. Samoin on laita liinavaatteisiin nähden…»
»Minä en tahdo rahaa, minä tahdon liinavaatteita ja ruoka-astioita.»
»Mutta minkä ihmeen tähden?»
Nyt antoi Christian sellaisen vastauksen, joka sai Gerda Buddenbrookin kääntymään äkkiä häneen päin ja katsomaan häntä arvoituksellinen katse silmissään, senaattorin ottamaan silmälasit nenältään ja tuijottamaan häntä jäykästi kasvoihin ja rouva Permanederin ristimään kätensä. Hän sanoi näet: »Minä aion mennä piakkoin naimisiin.»