»Kuulin teidän tulleen tänne», sanoi hän lyhyesti. »Kun näistä asioista puhutaan, täytyy toki minullekin lähettää sana.»
»Aioimme juuri tehdä sen», vastasi senaattori välinpitämättömästi. »Ole hyvä ja istuudu.»
Mutta samalla pysähtyi hänen katseensa Christianin valkoisiin paidanrinnusnappeihin. Hän itse oli täydellisessä surupuvussa, ja hänen paidankauluksessaan, joka loisti häikäisevän valkoisena mustan verkatakin reunaa vastaan ja jonka yläpäässä oli leveä musta kaulaliina, oli hänen tavallisesti käyttämiensä kultanappien sijasta mustat napit. Christian huomasi tuon katseen, sillä vetäessään esiin tuolin ja käydessään istumaan sipaisi hän rintamustaan ja sanoi: »Tiedän, että minulla on valkoiset napit. En ole vielä tullut ostaneeksi mustia, tai oikeammin, olen jättänyt sen tekemättä. Minun on usein viime vuosien kuluessa täytynyt lainata viisi killinkiä hammaspulveriin ja mennä nukkumaan tulitikun valossa… en tiedä, lienenkö itse ehdottomasti syypää siihen. Eivätkähän mustat napit ole pääasia maailmassa. En rakasta äärimmäisyyksiä. En ole milloinkaan ollut niiden ihailija.»
Gerda tarkasti häntä hänen puhuessaan ja nauroi hiljaa. Senaattori sanoi: »Tuota viimeistä väitettäsi sinä et voi puolustaa, hyvä ystävä.»
»Enkö? Ehkä sinä siis tiedät sen asian paremmin, Thomas. Olen nähnyt siksi paljon maailmaa ja elänyt niin monenlaisten ihmisten parissa, etten… Minä olen muuten täysi mies», sanoi hän äkkiä ääneen, »olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, olen oma herrani eikä minun tarvitse sallia kenenkään sekaantua asioihini.»
»Minusta tuntuu kuin sinä hautoisit jotakin mielessäsi, hyvä ystävä», sanoi senaattori ihmetellen. »Mitä nappeihin tulee, en minä tietääkseni ole sanonut niistä yhtään sanaa. Voit valita surupukusi aivan oman makusi mukaan; mutta älä luule, että sinun halpahintainen ennakkoluulottomuutesi voi tehdä minuun mitään vaikutusta…»
»En minä ole sitä tahtonutkaan…»
»Tom… Christian…», moitti rouva Permaneder. »Emmehän me viitsi ruveta riitelemään… tänään… ja tässä huoneessa, jonka vieressä… Jatka lukua, Thomas. Lahjat on siis luovutettava takaisin? Sehän on aivan luonnollista.»
Ja Thomas jatkoi lukuaan. Hän alkoi suuremmista kappaleista ja pani merkin niiden kohdalle, jotka hän tuli tarvitsemaan omassa talossaan, kuten ruokasalin kynttiläjalat ja suuren, leikkauksilla koristetun arkun, joka oli eteisessä. Rouva Permaneder otti erinomaisella innolla osaa asiaan ja lausui aina verrattoman näppärästi, kun tuleva omistaja hiukankaan epäili jonkun kappaleen tarpeellisuutta: »Minä voin ottaa sen…» Ja hänen ilmeensä osoitti suunnatonta uhrautuvaisuutta. Hän sai itselleen, tyttärelleen ja tyttärensälapselle suurimman osan huonekalustoa.
Christian oli saanut muutamia huonekaluja, erään empire-tyylisen pöytäkellon ja harmonion, ja näytti olevan tyytyväinen. Mutta kun siirryttiin hopeoiden ja liinavaatteiden sekä ruokakalustojen jakoon, alkoi hän osoittaa kaikkien ihmeeksi melkein ahneudelta näyttävää harrastusta.