Siihen oli valmistettu tila uudelle tulokkaalle. Senaattorin valvoessa toimitusta oli siellä tehty tilaa ja poistettu vanhojen Buddenbrookien jätteitä. Ja nyt häilyi arkku musiikin keinuessa kantohihnojen varassa haudan yläpuolella; hiljaa kolahtaen laskeutui se pohjalle, ja pastori Pringsheim, joka oli vetänyt käsiinsä kalvosimet, alkoi puhua uudestaan. Hänen koulutettu äänensä kaikui kirkkaana, vuolaana ja hurskaana avonaisen haudan reunalta läsnäolevien herrojen alaspainettujen tai alakuloisesti kallellaan olevien päiden yli hiljaisessa syksyisessä ilmassa. Viimein hän kumartui haudan yli, lausui kaikki vainajan nimet ja siunasi hänet ristinmerkillä. Hänen vaietessaan ja kaikkien herrojen painaessa silinterinsä mustahansikkaisella kädellään kasvojaan vasten, rukoillakseen hiljaa mielessään, pilkisti aurinko esiin. Ei enää satanut. Kuului vain silloin tällöin vesipisaran tipahdus pensaista ja lyhyt, heikko, kysyvä linnun viserrys.

Tämän jälkeen hankkiutuivat kaikki vielä kerran puristamaan vainajan poikien ja veljen kättä.

Thomas Buddenbrook, jonka paksu, tumma päällystakki oli täynnä hienoja hopeaisia vesipisaroita, seisoi veljensä Christianin ja enonsa Justuksen välissä tuon juhlallisen ohimarssimisen aikana. Hän oli lihonut viime aikoina — se oli ainoa vanhenemisen piirre hänen huolellisesti hoidetussa ulkonäössään. Hänen poskensa, joiden yli pitkät, teräviksi kierretyt viikset ulottuivat, olivat alkaneet pyöristyä; mutta ne olivat valkoiset, kalvakat, verettömät ja vailla eloa. Hänen punehtuneet silmänsä katsoivat jokaista herraa, jonka kättä hän hetkisen piti omassaan, raukean kohteliaasti silmiin.

NELJÄS LUKU.

Viikkoa myöhemmin istui senaattori Buddenbrookin yksityiskonttorissa kirjoituspöydän viereisessä nojatuolissa pieni vanhus, jolla oli sileäksiajellut kasvot ja syvään otsalle kammattu lumivalkea tukka. Hän nojasi selkä kumarassa molemmin käsin keppinsä valkoiseen koukkuun, oli painanut terävän ulkonevan leukansa käsiään vasten ja katsoi niin vihaisen läpitunkevasti ja kavalasti, huulet kiinni nipistettyinä, alta kulmain senaattoriin, että tuntui käsittämättömältä, miten tämä ei mieluummin karttanut sellaista seuraa. Mutta Thomas Buddenbrook istui huomattavampaa levottomuutta osoittamatta tuolillaan ja puhui tuon häijyn ja pirullisen näköisen olennon kanssa kuin jonkun kunnon porvarin… Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja ja kaupanvälittäjä Sigismund Gosch neuvottelivat Mengstrassen varrella sijaitsevan vanhan talon myynnistä.

Se vaati aikansa, sillä herra Goschin tekemä tarjous, 28 000 taaleria, tuntui senaattorista liian pieneltä, kun taas kaupanvälittäjä vannoi maanalaisten voimien nimessä, että olisi hulluutta lisätä tuohon summaan ainoatakaan hopeagroschenia. Thomas Buddenbrook puhui talon keskeisestä asemasta ja tontin tavattomasta laajuudesta, mutta herra Gosch piti sähisevällä, pihisevällä ja puhisevalla äänellä, huulet väärässä ja peloittavia liikkeitä tehden esitelmän tappionvaarasta, jonka hän otti niskoilleen, esitelmän, joka elämänkylläisessä innossaan oli melkein runollinen… Haa! Kuka sen tiesi milloin, kenelle ja millä hinnalla hän saisi myydyksi tuon talon? Montako kertaa vuosisatojen kuluessa tapahtui, että joku tahtoi ostaa tällaista taloa? Saattoiko hänen korkeastikunnioitettu ystävänsä ja suosijansa luvata, että Büchenin junalla tulisi huomenna kaupunkiin joku Intian nabob asettuakseen Buddenbrookien taloon? Hän — Sigismund Gosch — jäisi varmaan pitämään sen taakkanaan… niin… ja silloin hän oli oleva mennyttä miestä, auttamattomasti mennyttä miestä, jolla ei enää olisi aikaa nousta, sillä hänen hetkensä oli lyövä pian, hänen hautansa aukeava… Ja koska tämä viimeinen käänne miellytti häntä, mutisi hän vielä kumeasti jotakin arkun kannelle tömähtävistä multakokkareista.

Mutta senaattori ei taipunut sittenkään. Hän puhui tontin erinomaisesta jakamismahdollisuudesta, huomautti sisaruksiaan kohtaan tuntemastaan edesvastuusta ja vaati 30 000 taaleria käteistä kuunnellakseen sitten taas hermostuneen hyväntahtoisesti herra Goschin taidokasta vastaesitystä. Tähän kaikkeen meni runsaasti kaksi tuntia, joiden kuluessa herra Goschilla oli tilaisuus osoittaa koko luonneasteikkonsa laajuus. Hän pelasi kaksinaista peliä, hän esitti teeskentelevää ilkimystä. »Kättä päälle, herra senaattori, nuori suosijani… 84 000 markkaa… se on vanhan rehellisen miehen tarjous!» sanoi hän mairealla äänellä katsoen isäntään kallella päin, vetäen irvistelyn vääristämät kasvonsa lapsellisen viattomaan hymyyn ja ojentaen esiin kätensä, suuren, valkoisen käden pitkine vapisevine sormineen. Mutta se oli valhetta ja petollisuutta! Lapsikin olisi nähnyt tuon petollisen naamarin läpi, jonka takaa tämän miehen sisäinen konnuus irvisti…

Vihdoin viimein ilmoitti Thomas Buddenbrook tahtovansa ajatusaikaa ennenkuin suostui tyytymään tarjottuihin 28 000 taalariin, joka tuskin oli tapahtuva koskaan. Hän ohjasi keskustelun yleiselle alalle, kysyi herra Goschin liiketointen menestystä ja hänen henkilökohtaista vointiaan…

Herra Goschille ei kuulunut hyvää. Hän kumosi kauniilla, laajalla kädenliikkeellä olettamuksen, että hän muka kuuluisi elämän suosikkeihin. Hankala ukkoikä läheni, oli jo saapunut, hänen hautansa aukeaisi pian, kuten sanottu. Hän saattoi iltaisin tuskin enää viedä grogilasia huulilleen, ilman että puolet siitä läikkyi maahan; piru se niin hänen kättänsä keikutti, eikä siinä auttanut kiroileminen… Tahto ei enää ollut herran asemassaan… Semmoista se oli! Hänen elämänsä ei ollut ollut aivan köyhä. Hän oli katsellut maailmaa valppain silmin. Vallankumoukset ja sodat olivat mullistaneet oloja, ja niiden aallot olivat lyöneet hänen sydämensä läpi… niin sanoaksemme. Haa, ne olivat olleet toisia aikoja, kun hän senaattorin isän rinnalla, konsuli Johann Buddenbrookin rinnalla oli uhmannut raivoavan roskaväen hyökkäystä! Tuota hirmuisinta kaikista hirmuista… Ei, ei hänen elämänsä ollut ollut aivan köyhä, ei sisäisestikään. Hän oli tuntenut sisällään voimia, ja 'millaiset voimat, sellaiset ihanteet' sanoo Feuerbach. Ja vieläkään, nytkään, ei hänen sielunsa ollut köyhtynyt, hänen sydämensä oli pysynyt nuorena, se ei ollut milloinkaan lakannut, ei ollut milloinkaan lakkaava ottamasta vastaan suurenmoisia elämyksiä, hoivaamasta lämpimästi ja hartaasti ihanteitaan… Hän oli vievä ne hautaansa kanssaan, varmasti! Mutta olivatko ihanteet olemassa toteutuakseen? Eivät suinkaan! Tähtiä ei tavoitella, mutta toivo… oi, toivo, ei sen täyttymys, toivo itse oli parhainta elämässä. L'espérance tute trompeuse qu'elle est, sert au moins à nous menerà la fin de la vie par un chemin agréable. Näin sanoo Larochefoucauld, ja se on kauniisti sanottu, eikö ole?… Niin, eihän hänen korkeastikunnioitetun ystävänsä ja suosijansa tarvinnut tietää sellaista! Sen, jonka todellisuuden aallot ovat nostaneet korkealle ja jonka otsalta onni sädehtii, ei tarvinnut hautoa päässään sellaisia. Mutta se, joka uneksii yksin pimeyden kuilussa, se tarvitsee sellaisia!…

»Te olette onnellinen», sanoi hän äkkiä laskien kätensä senaattorin polvelle ja katsoen häneen haaveellisin silmin. »… Kyllä, aivan varmasti! Teette syntiä, jos kiellätte sen! Te olette onnellinen! Teillä on onni käsissänne! Te olette valittu ja olette valloittanut sen vahvalla kädellä… vahvoin käsivarsin», paransi hän, koska häntä vaivasi saman sanan liian pikainen toistaminen. Sitten hän vaikeni, ja ottamatta korviinsa senaattorin epäävää ja alistuvaa vastausta katsoi tätä yhä syvä haaveellisuus silmissään.