»Mutta me lörpöttelemme turhia», sanoi hän, »olemme tulleet puhumaan kauppa-asioista. Aika on kallista — älkäämme tuhlatko sitä viivyttelyyn! Kuulkaahan nyt… Koska on kysymys teistä… ymmärrättehän? Koska…» Näytti siltä kuin herra Gosch aikoisi uudelleen vaipua kauniisiin haaveisiinsa, mutta sitten hän ryhdistäysi ja huusi, tehden laajan, lennokkaan, haltioituneen liikkeen: »Kaksikymmentäyhdeksäntuhatta taalaria… Kaksikymmentäseitsemäntuhatta käteistä äitinne talosta! Joko kelpaa?…»
Rouva Permanederin mielestä oli ostohinta, kuten arvata saattaa, naurettavan pieni. Jos joku olisi lyönyt pöytään miljoonan, taloon sisältyvien muistojen tähden, olisi se ollut hänestä vain kunniallinen teko — ei muuta. Nyt tottui hän kuitenkin pian veljensä ilmaisemaan lukuun, varsinkin koska kaikki hänen ajatuksensa ja toiveensa olivat suuntautuneet tulevaisuuteen.
Hän iloitsi sydämestään monista hyvistä huonekaluista, jotka olivat langenneet hänen osalleen, ja vaikka ei kukaan ensi aluksi aikonut ajaa häntä vanhempiensa kodista, puuhasi hän innokkaasti uuden asunnon hakua ja vuokraamista itselleen ja omilleen. Hyvästijättö tuli olemaan vaikea… sitä ajatellessa nousivat kyyneleet silmiin. Mutta toiselta puolen oli muutolla ja uusilla oloilla myös oma viehätyksensä… Eikö se ollut melkein kuin uuden, neljännen kodin perustamista? Jälleen katseli hän huoneita, jälleen keskusteli hän verhoilija Jacobsin kanssa, jälleen neuvotteli hän puodeissa oviverhoista ja lattiamatoista… Hänen sydämensä, hänen vanha, elämän runtelema sydämensä löi todellakin kiivaammin!
Näin kului viikkoja, neljä, viisi, kuusi viikkoa. Tuli ensimmäinen lumi, tuli talvi, uuneissa räiskyi valkea, ja Buddenbrookit tuumivat suruisasti, miten tänä vuonna joulu sujuisi. Silloin tapahtui odottamatta jotakin, jotakin erittäin jännittävää, jotakin äärettömän yllättävää; asiain kulku sai käänteen, joka ansaitsi mitä suurinta mielenkiintoa ja joka sitä myös herätti; tapahtui jotakin, joka iski heihin kuin salama ja joka sai rouva Permanederin pysähtymään kesken puuhiaan!
»Thomas», sanoi hän, »olenko minä hullu? Houriiko Gosch? Eihän se voi olla mahdollista! Se on liian mahdotonta, liian käsittämätöntä ollakseen…» Hän vaikeni ja piteli ohimoltaan molemmin käsin. Mutta senaattori kohautti olkaansa.
»Rakas lapsi, eihän mitään ole vielä päätetty. Mutta tuo ajatus, tuo mahdollisuus on sukeltanut esiin, ja tyynesti asiaa harkitessasi olet huomaava, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Onhan se hiukan hämmästyttävää, se on tosi. Minäkin astuin askeleen takaperin Goschin ilmoittaessa sen minulle. Mutta käsittämätöntä? Mikä siis estäisi?…»
»Minä en kestä sitä», sanoi sisar, istuutui ja jäi liikkumattomana paikalleen.
Mitä oli tekeillä? — Talolle oli ilmaantunut ostaja tai ainakin ostohaluinen henkilö, joka oli lausunut toivomuksen saada tarkastaa perinpohjin myytävänä olevaa kiinteistöä jatkuvien neuvottelujen perusteeksi. Ja tuo henkilö oli herra Hermann Hagenström, tukkukauppias ja Portugalin kuningaskunnan konsuli.
Ensi huhun saavuttua rouva Permanederin korviin tämä aivan kuin herpaantui, joutui ymmälle, oli kuin puulla päähän lyöty eikä kyennyt sulattamaan ajatusta kaikessa laajuudessaan. Mutta kun ajatus alkoi muuttua kouriintuntuvammaksi, kun konsuli Hagenströmin vierailu Mengstrassen varrella oli jo oven edessä, silloin hän havahtui. Hän ei pannut vastaan, hän uhmasi. Hänen suustaan sinkoili hehkuvia, viiltäviä sanoja, joita hän käytteli kuin tulisoihtua tai taistelutapparaa.
»Se ei ole tapahtuva, Thomas! Ei minun elämäni aikana! Kun myy koiransa, katsoo minkälaiselle isännälle se joutuu. Äidin talo! Meidän talomme! Maisemahuone!…»