»Mahdotonta… Mahdotonta!… Eihän nyt ihmettä… Gerda, Tom… Miten sinä saatoit sivuuttaa sen!… Sehän on kauheata… Armgard-parka! Se oli siis hänen osansa…»
Gerda oli kohottanut päänsä työstään, ja Thomas katsoi säikähtyneenä sisareensa. Ja ankaran järkytyksen vallassa, korostaen värisevällä kurkkuäänellä jokaisen sanan, luki rouva Permaneder äänekkäästi tuon Rostockista tulleen uutisen, jossa kerrottiin, että ritaritilan omistaja Ralf von Maiboom oli viime yönä päättänyt päivänsä revolverilla työhuoneessaan kartanossaan Pöppenradessa. »Taloudelliset huolet lienevät aiheuttaneet tämän epätoivoisen teon. Herra von Maiboom jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.» Sitten hän oli vaiti ja päästi lehden vaipumaan syliinsä, nojautui tuolin selkään ja katsoi ääneti, ymmällä, valittavin silmin veljeensä ja kälyynsä.
Thomas Buddenbrook oli jo hänen lukiessaan kääntynyt poispäin ja tuijotti nyt hänen ohitseen oviverhojen läpi pimeään salonkiin.
»Revolverilla?» kysyi hän pari minuuttia kestäneen täydellisen hiljaisuuden jälkeen. — Ja sitten hän sanoi uuden äänettömyyden jälkeen hiljaa, verkalleen ja pilkallisesti: »Niinhän sellaiset ritarisherrat!»
Sitten hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Nopeus, jolla hän kiersi viiksiensä päitä sormiensa välissä oli omituisessa ristiriidassa silmien samean, jäykän ja tuijottavan katseen kanssa.
Hän ei kuunnellut sisarensa valituspuheita ja tämän esittämiä arveluita ystävänsä Armgardin vastaisen elämän suhteen eikä myöskään huomannut, että Gerda päätään kääntämättä tutkivasti katsoi häneen lähekkäin olevilla ruskeilla silmillään, joiden nurkissa oli sinertäviä varjoja.
TOINEN LUKU.
Thomas Buddenbrook ei voinut katsoa pikku Johannin tulevaisuuteen samoin raukein, toivottomin silmin, joilla hän odotti oman elämänsä loppupuolta. Häntä esti siitä hänen sukuvaistonsa, tuo peritty ja kasvatuksen kautta voimistunut, sekä taapäin että tulevaisuuteen kääntynyt harras mielenkiinto sukunsa historiaa kohtaan; ja se hellivä ja utelias odotus, jolla hänen ystävänsä ja tuttavansa, hänen sisarensa, jopa Breitestrassen naisetkin seurasivat pojan kehitystä, vaikutti myös hänen ajatuksiinsa. Hän ajatteli tyydytyksellä, että vaikka hänen oma olemuksensa olisi ollut kuinkakin rikkirevitty ja toivoton, kykeni hän sittenkin aina toivomaan pienelle perilliselleen tulevaisuutta, joka oli oleva täynnä käytännöllistä työtä, menestystä, ansiota, valtaa, rikkautta ja kunniaa… tämä ainoa asia sai hänen kylmenneen ja teennäisen elämänsä lämpenemään ja täyttymään vilpittömällä huolella, pelolla ja toivolla.
Rohkenikohan hän vielä toivoa vanhojen aikojen uudistumista. Hannon isoisän isän aikojen? Oliko se niin mahdotonta? Hän oli tuntenut musiikin vihollisekseen; mutta oliko sillä todellisuudessa niin suuri merkitys? Joskin pojan taipumus soittaa vapaasti, ilman nuotteja, osoitti tavallista suurempaa lahjakkuutta, ei hän säännöllisen opetuksen alalla ollut edistynyt sanottavan pitkälle herra Pfühlin johdolla. Musiikki oli epäilemättä hänen äitinsä vaikutusta, eikä ollut ihme, että se lapsuusvuosina oli voimakkaampi muita. Mutta nyt alkoi olla käsissä se aika, jolloin isälläkin on tilaisuus vaikuttaa poikaansa, vetää hänet puolelleen ja tasoittaa miehekkäällä vastavoimalla aikaisempia naisellisia vaikutelmia.
Hanno, joka nyt oli yhdentoista vuoden vanha, oli pääsiäisenä, samoin kuin hänen ystävänsä pikku kreivi Mölln, hädintuskin päässyt neljännelle luokalle, suoritettuaan kahdet jälkikokeet, toiset laskennossa, toiset maantieteessä. Oli päätetty asia, että hänen tuli joutua realiosastolle, sillä oli itsestään selvää, että hänestä piti tulla kauppias ja vastedes kauppahuoneen johtaja; ja isänsä kysyessä, oliko hänellä halua tulevalle alalleen, vastasi hän myöntäen… tosin arasti ja yksikantaan, lisäämättä siihen sen enempää. Senaattori koetti herättää hänessä suurempaa intoa pitemmälle johtavilla kysymyksillä — mutta enimmäkseen turhaan.