Tässä huoneessa hän ei viettänyt ainoastaan aamuisin pitkiä aikoja, vaan myös jokaisen päivälliskutsun, jokaisen senaatin istunnon, jokaisen julkisen kokouksen edellä, sanalla sanoen aina ennen kun tuli liikkua ihmisten parissa, jopa ennen jokapäiväistä päivällistä kotona, jossa paitsi häntä itseään olivat läsnä vain hänen rouvansa, pikku Johann ja Ida Jungmann. Ja hänen astuessaan ulos kadulle tuotti puhtaiden alusvaatteiden tuntu, hänen pukunsa moitteeton ja hienostunut kuosikkuus, hänen huolellisesti pestyt kasvonsa, hajuvesin hoidetut viikset ja suuveden kylmänpistelevä maku hänelle saman tyydytyksen ja valmiuden tunteen kuin näyttelijälle, joka, täydennettyään naamionsa yksityiskohtia myöten, astuu katselijoiden eteen… Todellakin! Thomas Buddenbrookin elämä ei enää ollut muuta kuin näyttelijän elämää, mutta sellaisen näyttelijän, jonka koko elämä pienimpiä, jokapäiväisimpiä piirteitään myöten on lakkaamatonta luomistyötä, luomistyötä, joka, muutamia harvoja lyhyitä yksinolon ja levon hetkiä lukuunottamatta, vaatii ja kuluttaa kaikki voimat… Täydellinen vilpittömän, hehkuvan innostuksen puute, joka esti hänen mieltään syttymästä, hänen sisimpänsä köyhtyminen ja autioituminen — niin voimakas autiuden tunne, että se melkein taukoamatta painosti häntä kuin epämääräinen kalvava suru, johon kuitenkin liittyi sitkeä sisäinen tahto ja velvoituksen tuntemus täyttää arvokkaasti oma edustava paikkansa, salata kaikin keinoin sisäinen rappiotilansa ja säilyttää »muoto», — oli tehnyt hänen elämänsä siksi, oli aiheuttanut teennäisesti, tieten, pakoitetusti sen, että jokainen sana, jokainen liike, jokainen pieninkin ele ihmisten parissa oli muuttunut rasittavaksi ja kuluttavaksi näyttelemiseksi.

Hänessä ilmeni tämän yhteydessä ominaisuuksia, outoja tarpeita, jotka hän itse havaitsi ihmetyksen ja vastenmielisyyden tuntein. Päinvastoin kuin ihmiset, jotka eivät tahdo näytellä mitään osaa, vaan istuvat mieluummin huomaamatta ja syrjässä toisten katseilta jossakin nurkassa huomioitaan tehden, nauttien siitä, että tuntevat olevansa varjossa, ei hän pitänyt siitä, että tunsi päivänvalon tulevan selästäpäin, että tunsi olevansa varjossa ja näki toiset täydessä valossa. Hän tahtoi katsoa häikäisevää valoa kohden, nähdä edessään pelkkänä tummana joukkona ihmiset, yleisönsä, johon hänen tuli vaikuttaa rakastettavana seuramiehenä tai virkeänä kauppiaana ja edustavana kauppahuoneen johtajana tai julkisena puhujana… vain tämä soi hänelle sen varmuuden ja eristymisen tunteen, tuon sielullisen luomisen sokean huumauksen, jolla hän niitti voittonsa. Niin, juuri tuo huumauksentapainen toiminnan tila se oli, joka vähitellen oli muuttunut hänelle siedettävimmäksi. Kun hän seisoi viinilasi kädessä pöydän ääressä pitäen rakastettavien ilmeiden, miellyttävien kädenliikkeiden ja onnistuneiden sanakäänteiden höystämää maljapuhetta, joka herätti mieltymystä ja hyväksyvää hilpeyttä, saattoi hän kalpeudestaan huolimatta näyttää entiseltä Thomas Buddenbrookilta; hänen oli paljon vaikeampi keskittää itseensä läsnäolijoiden mielenkiinto hiljaa ja toimettomana istuessaan. Silloin valtasi hänet väsymys ja kyllästymys, hänen katseensa synkkeni, hän menetti vallan kasvonlihastensa yli ja hänen ryhtinsä herpaantui. Silloin liikkui hänessä yksi ainoa toivomus: saada vaipua tuon umpean epätoivon valtaan, livahtaa kotiin ja painaa päänsä viileälle tyynylle.

* * * * *

Rouva Permaneder oli ollut yksin illallisella Fisehergruben varrella, sillä hänen tyttärensä, joka myös oli saanut kutsun, oli käynyt päivällä vankilassa katsomassa puolisoaan ja tunsi nyt itsensä väsyneeksi ja pahoinvoivaksi, kuten tavallisesti noiden käyntien jälkeen.

Antonie-rouva oli pöydässä puhunut Hugo Weinschenkistä, jonka mielentila kuului olevan mitä lamaantunein, ja sitten oli pohdittu kysymystä, milloin voitaisiin menestyksen toivossa kääntyä senaatin puoleen armonanomuksella. Nuo kolme sukulaista olivat nyt sijoittautuneet arkihuoneeseen suuren kaasulampun alla olevan pyöreän keskipöydän ympärille. Gerda Buddenbrook istui kälvään vastapäätä, ja molemmilla oli käsityö edessään. Senaattorin rouva oli taivuttanut kauniit valkoiset kasvonsa silkkineuleen yli, ja hänen upea tukkansa näytti hehkuvan tummasti lampun valossa. Rouva Permaneder, joka oli asettanut silmälasit aivan vinoon nenälleen, niin että ne nyt eivät ollenkaan täyttäneet tarkoitustaan, kiinnitti huolellisin sormin isoa, heleänpunaista atlasnauharuusuketta pikkiriikkiseen keltaiseen vasuun. Siitä tuli syntymäpäivälahja jollekin tuttavalle. Ja senaattori istui syrjin pöytään leveässä patjatuolissa, jossa oli kalteva selkänoja, lukien polvi toisen yli heitettynä sanomalehteä ja vetäen silloin tällöin haiun venäläisestä savukkeestaan, jonka hän sitten puhalsi viiksiensä läpi sinertävänä juovana…

Oli lämmin kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Korkea ikkuna oli auki, ja siitä virtasi sisään leuto, hiukan kostea ilma. Pöydästä saattoi nähdä kadun vastapäisten harmaiden päätyjen yläpuolella hitaasti vaeltavat pilvet ja niiden välissä tuikahtelevat tähdet. Iversenin pienessä kukkakaupassa oli vielä valoa. Ylempää kadulta kuului hanurinsoittoa, jossa vähän väliä oli vääriä sointuja; soittaja oli nähtävästi joku ajuri Dankwartin rengeistä. Joskus kuului ulkoa melua; merimiesparvi kulki ohi laulaen, tupakoiden, kaulakkain, tullen jostakin epäilyttävästä satamakapakasta ja ollen nyt juhlimis-innossaan matkalla vielä epäilyttävämpään. Heidän raa'at äänensä ja keinuvat askeleensa kaikuivat sitten jostakin sivukadulta.

Senaattori laski sanomalehden kädestään pöydälle, työnsi silmälasit liivintaskuunsa ja pyyhki kädellä otsaansa ja silmiään.

»Kyllä on mitätön lehti nämä 'Kaupungin Sanomat'»! lausui hän. »Minä muistan aina sitä lukiessani mitä isoisä sanoi mauttomista ja vetisistä ruuista: Se maistuit siltä kuin jos riiputtaisi kieltään ulos ikkunasta… Kolmessa ikävässä minuutissa se on luettu. Siinä ei ole kerrassaan mitään…»

»Niin, sen voit huoleti toistaa, Tom!» lausui rouva Permaneder antaen työnsä vaipua ja katsoen silmälasien ohi veljeensä…. »Mitäpä siinä olisi? Minä sanoin jo silloin, kun vielä olin nuori tyhmeliini, että nämä 'Kaupungin Sanomat' ovat vaivainen tekele. Luenhan minäkin niitä, tietysti, koska ei ole käsillä muuta… Mutta tukkukauppias konsuli sen ja sen hopeahäät eivät minun mielestäni ole kovin mullistava seikka. Pitäisi lukea muita lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia tai Rheinische Zeitungia. Silloin…»

Hän keskeytti puheensa. Hän oli ottanut käteensä lehden, oli vielä kerran levittänyt sen auki ja antamat katseensa liukua halveksuen sen sivujen yli. Mutta sitten hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan, pieneen viisiriviseen uutiseen… Hän jäi mykäksi, korjasi lasejaan toisella kädellä, luki huulien hitaasti avautuessa uutisen loppuun ja päästi sitten kaksi kauhunhuutoa, painaen molemmat kämmenensä poskiaan vasten ja pitäen kyynärpäitään loitolla itsestään.