ENSIMMÄINEN LUKU.

Usein synkkien hetkien tullessa kysyi Thomas Buddenbrook itseltään, mikä hän vielä oli, mikä hänet vielä oikeutti pitämään itseään yksinkertaisia, ahdassieluisia kelpo pikkuporvareita parempana. Hänen nuoruutensa lennokas jäntevyys ja virkeä ihanteellisuus oli mennyttä. Leikkien suoritettuun työhön ja leikittelyyn työn kustannuksella, puoleksi leikillä asetettujen päämäärien tavoitteluun, joille hän soi vain näennäisen arvon — ei hänellä enää ollut kyllin kunnianhimoa; sellaisiin hilpeän epäileviin yrittelyihin ja nerokkaihin puolinaisuuksiin tarvitaan paljon reippautta, huumoria ja hyvää tuulta. Mutta Thomas Buddenbrook tunsi itsensä sanomattoman uupuneeksi ja kiusaantuneeksi.

Sen, mitä hänen saavutettavissaan oli ollut, oli hän saavuttanut, ja hän tiesi sivuttaneensa jo aikaa sitten elämänsä huippukohdan, jos sellaisesta yleensä, tuumi hän mielessään, saattoi puhua näin keskinkertaisen ja vähäpätöisen elämän yhteydessä.

Puhtaasti kaupallisiin asioihin nähden pidettiin hänen varojaan tuntuvasti vähentyneinä ja kauppahuoneella oli laskeva maine. Siitä huolimatta oli hän äidinperintönsä kautta, osuus Mengstrassen taloon ja kiinteistöön luettuna mukaan, yli kuudensadantuhannen markan omistaja. Mutta liikepääoma oli ollut entisellään jo useita vuosia eikä se ollut kohonnut sillä saiturimaisella kaupantekotavalla, josta senaattori oli syyttänyt itseään Pöppenraden viljakaupan aikoina, vaan oli hänen silloin saamansa iskun kautta supistunut yhä pienemmäksi, sekä oli nyt — aikana, jolloin joka puolella oli vireyttä ja liikettä, jolloin kaupungin liityttyä tulliyhdistykseen pienetkin rihkamakaupat kohosivat muutamassa vuodessa arvossapidetyiksi tukkuliikkeiksi — lamatilassa, seisahduskohdassa, osaamatta käyttää hyväkseen ajan suomia etuja. Ja jos kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalta kysyttiin kaupan kulkua, vastasi hän raukean torjuvasti: »Ei siitä ole paljon iloa…» Muuan valpas kilpailija, Hagenströmien läheinen ystävä, lausui sellaisen sutkauksen, että Thomas Buddenbrook oli oikeastaan enää vain koristeellinen ilmiö pörssissä, ja tuota sutkausta, joka tarkoitti senaattorin huoliteltua ulkoasua, ihailtiin kaupungin porvarien piirissä ennenkuulumattomana sanataidon näytteenä.

Mutta samalla kuin senaattorin jatkuva menestyksellinen toiminta kauppahuoneen kilven kohottamiseksi, jota hän ennen oli palvellut niin suurella innolla, oli lamaantunut kärsittyjen vahinkojen ja sisäisen uupumuksen kautta, oli hänen pyrinnöilleen kaupungin yleisissä asioissa myös ilmestynyt ulkonainen, ylipääsemätön este. Hän oli tälläkin alalla jo vuosia sitten saavuttanut sen, mitä saavutettavissa oli. Nyt tuli vain pysyttää asemansa ja kunniatoimensa, uusia ei ollut enää vallattavissa. Nyt oli vain enää nykyhetki ja arkinen todellisuus, mutta ei tulevaisuutta, ei mitään kunnianhimoisia suunnitelmia. Tosin hän oli osannut levittää valtansa kaupungissa laajemmaksi kuin mitä monikaan ehkä olisi osannut, eivätkä hänen vihamiehensä voineet kieltää, että hän oli »pormestarin oikea käsi». Mutta pormestariksi Thomas Buddenbrook ei voinut päästä, sillä hän oli kauppias eikä oppinut, hän ei ollut suorittanut täydellistä kimnaasikurssia, ei ollut lakimies eikä hänellä ollut yleensäkään yliopistosivistystä. Mutta hän, joka jo nuoruudessaan oli käyttänyt vapaahetkensä historiallisen ja kaunokirjallisen kirjallisuuden lueskeluun, joka tunsi olevansa koko ympäristöään korkeammalla hengen, älyn ja sisäisen sekä ulkonaisen sivistyksen puolesta, hän ei nyt voinut voittaa harmiaan sen johdosta, että säännönmukaisten tietojen puute esti häntä nousemasta paikalle, joka oli ensimmäinen tuossa pienessä valtakunnassa, missä hän oli syntynyt. »Miten tyhmät me olimme», sanoi hän ystävälleen ja ihailijalleen Stephan Kistenmakerille — tarkoittaen sanalla »me» vain itseään — »kun upposimme niin varhain konttoriin emmekä ensin lopettaneet kouluamme!» Ja Stephan Kistenmaker vastasi: »Sinä olet oikeassa!… Mutta mitä varten oikeastaan?»

Senaattori työskenteli nykyään enimmäkseen yksin suuren mahonkisen kirjoituspöydän ääressä yksityiskonttorissaan; ensiksikin siksi, ettei siellä kukaan nähnyt, miten hän nojasi päänsä kättään vasten jääden mietteisiinsä silmät ummessa, mutta vielä enemmän siksi, että hänen oli täytynyt paeta pääkonttorinsa ikkunapaikalta sen pöyristyttävän pikkumaisuuden tähden, jolla hänen vastapäätä istuva liikekumppaninsa herra Friedrich Wilhelm Marcus aina uudelleen järjesti kirjoituspöytänsä kapineita tai siveli viiksiään.

Vanhan herra Marcuksen harkitseva perusteellisuus oli muuttunut ajanpitkään suoranaiseksi kiihkoksi ja päähänpistoksi. Mutta se, mikä oli tehnyt sen viime aikoina Thomas Buddenbrookille kerrassaan sietämättömän ärsyttäväksi, oli se seikka, että hän joskus ei voinut olla huomaamatta itsessään jotakin samantapaista. Hänessäkin, joka ennen oli inhonnut kaikkea pikkumaisuutta, oli kehittynyt eräs laji turhantarkkuutta, joskin toisen luontoista ja laatuista.

Hänen sisällään oli tyhjää, eikä hän nähnyt mitään innostuttavaa suunnitelmaa tai työtä, johon hän olisi voinut ryhtyä ilolla ja tyydytyksellä. Mutta hänen toimintahalunsa, hänen aivojensa kykenemättömyys lepoon, hänen aktiivisuutensa, joka aina oli ollut pohjaltaan aivan muuta kuin hänen isiensä tasainen työhalu, ollut jotakin teennäistä, hänen hermojensa luoma tarve, huumauskeino, samanlainen kuin hänen pienet venäläiset savukkeensa, joita hän poltteli työn ohessa… hänen toimintahalunsa ei ollut vähennyt. Hän oli vähemmän kuin koskaan sen herra, se oli anastanut ylivallan ja muuttunut piinaksi, pannen askartelemaan kaikenlaisten vähäpätöisyyksien kimpussa. Tuhannet joutavanpäiväiset pikkuseikat, jotka koskivat enimmäkseen hänen talonsa hoitoa ja hänen vaatetustaan, joita hän koetti häätää luotaan ja joista hänen päänsä ei jaksanut päästä selvyyteen siksi, että hän kulutti niihin liian paljon aikaa ja ajatusta, kiusasivat häntä lakkaamatta.

Se, mitä kaupungilla sanottiin hänen »turhamaisuudekseen», oli lisääntynyt tavalla, jota hän jo kauan oli itsekin hävennyt, hänen pystymättä sittenkään luopumaan noista vähitellen omaksumistaan tottumuksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän eräänä aamuna oli ilmestynyt sekavassa, joskaan ei levottomassa unessa vietetyn yön jälkeen yönuttuunsa puettuna alas pukeutumishuoneeseen, jossa herra Wenzel, vanha parturi häntä odotti — kello oli yhdeksän, tavallisesti nousi hän paljon aikaisemmin — tarvitsi hän runsaasti puolitoista tuntia pukeutumiseensa ennenkuin tunsi olevansa valmis ja kyllin tarmokas alkamaan päivän toimet, lähtien aluksi ensimmäiseen kerrokseen teelle. Hänen ulkoasunsa oli niin huoliteltu ja hänen pukeutumisjärjestyksensä niin ankarasti säännönmukainen — alkaen kylpyhuoneessa otetusta kylmästä suihkusta siihen hetkeen, jolloin viimeinen pölyhiukkanen oli poistettu takista ja viiksenpäät viimeisen kerran olivat kulkeneet polttoraudan läpi — että tuo alituinen eri yksityiskohtien muuttumaton kertautuminen oli saattaa hänet epätoivoon. Mutta sittenkään hän ei olisi voinut lähteä kabinetista tietäen jättäneensä jotakin tekemättä tai suorittaneensa yhdenkään seikan hutiloiden, pelosta, että hän silloin kadottaisi tuon raikkauden, rauhan ja puhtauden tunteen, joka kuitenkin jo ensimmäisen tunnin jälkeen oli poissa ja vaati uudistusta.

Hän säästi kaikessa, missä suinkin saattoi säästää joutumatta juorujen alaiseksi — paitsi puvuissaan, jotka hän valmistutti Hampurin parhaimmalla räätälillä ja joiden hankkimisessa ja kunnossapidossa hän ei säälinyt rahojaan. Ovi, joka näytti vievän toiseen huoneeseen, johtikin tilavaan komeroon, joka oli muurattu pukeutumishuoneen seinään; siinä riippui pitkissä riveissä, puisten kannattimien päällä kävelytakkeja, smokingeja, pitkiätakkeja, hännystakkeja kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien seuraelämän tilaisuuksien varalle kun taas housut olivat järjestetyt huolellisesti käännettyinä tuoleille. Mutta piirongissa, jonka päällä oli valtava peili ja lukematon määrä kampoja, harjoja ja hius- ja ihonhoitolaitteita, oli monipuolinen alusvaatevarasto, jota alati muutettiin, pestiin, käytettiin ja uudistettiin…