* * * * *
Tuli joulu, ensimmäinen joulu vailla konsulitarta. Aatto-ilta vietettiin senaattorin talossa ilman Breitestrassen Buddenbrookin naisia ja ilman vanhoja Krögereitä; sillä, kuten Thomas Buddenbrook oli lopettanut säännölliset »sukupäivät», samoin ei hän myöskään halunnut nähdä tuona iltana luonaan kaikkia konsulittaren tavallisia jouluvieraita ja ostaa lahjoja näille. Vain rouva Permaneder, Erika Weinschenk ja pikku Elisabeth, Christian, Klothilde ja mademoiselle Weichbrodt olivat kutsutut; ja viimeksimainittu piti taas seuraavana päivänä tulikuumissa huoneissa tavanmukaisen lahja-illan.
Puuttuivat ukot ja akat, joiden oli ollut tapana saada Mengstrassen talossa jalkineita ja villasukkia, ja puuttui pikkupoikien laulu. Salissa viritettiin nyt aivan yksinkertaisesti »Jouluyö, juhlayö», jonka jälkeen Therese Weichbrodt luki joulutekstin mitä selvimmin korostein senaattorin rouvan sijasta, josta se ei ollut varsin mieluista. Sitten lähdettiin juhlakulussa, laulaen puoliääneen »Joulupuu on rakennettu», huoneiden läpi suureen saliin.
Ei ollut ollut erikoisempiin juhlavarustuksiin aihetta. Kasvot eivät olleet erittäin loistavat eikä keskustelu erittäin vilkas. Mistäpä olisikaan juteltu? Maailmassa ei ollut paljon hupaisia aiheita. Muisteltiin äiti-vainajaa, puhuttiin talon myynnistä, valoisasta asunnosta, jonka rouva Permaneder oli vuokrannut Holstentor'in lähettyviltä eräästä sievästä talosta, josta oli näköala »Lindenplatzille», ja siitä, millaisiksi olot olivat muodostuvat sitten, kun Hugo Weinschenk oli jälleen pääsevä vapaalle jalalle…välillä soitti pikku Johann flyygelillä jotakin, jonka hän oli harjoitellut herra Pfühlin johdolla, ja säesti hiukan virheellisesti, mutta kauniilla kosketuksella äitiään, tämän soittaessa muuatta Mozartin sonaattia. Häntä kiitettiin ja suudeltiin, mutta sitten hänen täytyi lähteä Ida Jungmannin seuraamana levolle, koska hän oli vielä kalpea ja väsynyt äskeisen vatsataudin jälkeen.
Christiankin, joka ei tuon aamiaishuoneessa sattuneen yhteentörmäyksen jälkeen enää ollut maininnut mitään naima-aikeistaan, vaan eli edelleen vanhassa, ei erittäin kunniakkaassa suhteessa veljeensä, oli aivan puhumaton ja haluton leikinlaskuun. Hän teki silmät harhaillen pienen yrityksen herättää läsnäolevissa hiukan myötätuntoa vasemmassa kyljessä olevaa »vaivaansa» kohtaan ja lähti sitten klubiin, palatakseen vasta illalliselle, joka oli perittyjen tapojen mukainen… »Siinä tämä Buddenbrookien joulu-ilta oli, ja kun se päättyi, olivat he melkein iloiset.
Alussa vuotta seitsemänkymmentäkaksi lopetettiin konsulitarvainajan talous. Palvelustytöt lähtivät pois, ja rouva Permaneder ylisti Jumalaa, kun myös mamsseli Severin, joka oli viimeiseen asti mitä sietämättömimmällä tavalla osoittanut, kuka kantoi talon avaimia, vihdoinkin poistui anastamiensa silkkipukujen ja liinavaatteiden kera. Sen jälkeen nähtiin Mengstrassella muuttorattaita, ja vanhan talon tyhjentäminen alkoi. Suuri leikkauksilla koristettu arkku, kullatut kandelaaberit ja muut tavarat, jotka olivat langenneet senaattorin ja hänen puolisonsa osaksi, vietiin nyt Fischergrubelle, Christian kalusti omillaan kolmen huoneen laajuisen vanhanpojanasuntonsa lähellä klubia, ja pieni Permaneder-Weinschenkin perhekunta siirtyi valoisaan ja huomattavan hienosti kalustettuun asuntoonsa Lindenplatzin varrelle. Se oli kaunis pieni asunto, ja sen ovella olevaan kuparilaattaan oli kaiverrettu siroin kirjaimin: A. Permaneder-Buddenbrook, leski.
Mutta heti kun Mengstrassen talo oli tyhjennetty, ilmestyi paikalle työmiesparvi, joka alkoi repiä alas takarakennusta, niin että ilma pölisi… Talo oli nyt lopullisesti konsuli Hagenströmin hallussa. Hän oli ostanut sen, hän näkyi pitävän sen ostoa kunnia-asianaan, sillä hän oli viipymättä tarjonnut lisää herra Sigismund Goschin ilmoittaessa saaneensa Bremenistä toisen tarjouksen ja alkoi nyt hoitaa uutta omaisuuttaan sillä älykkäällä tavalla, jota jo kauan oli ihailtu hänessä. Jo keväällä muutti hän perheineen eturakennukseen, jättäen siellä kaiken, mikäli mahdollista, entiseen kuntoon, lukuunottamatta eräitä aivan pieniä korjauksia ja uuden ajan vaatimia muutoksia; muun muassa hävitettiin kaikki kilistyskellot ja koko talo varustettiin sähkökellolaitteilla… Mutta takarakennus oli hävinnyt maan päältä, ja sen paikalle kohosi uusi kaunis, ilmava rakennus, jonka pääty oli Bäckergrubelle päin ja jossa oli korkeita, tilavia suojia makasiini- ja puotitarkoituksia varten.
Rouva Permaneder oli vannonut veljelleen Thomakselle useita kertoja, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä enää edes katsahtamaan entiseen kotiinsa päin. Mutta tämä oli mahdoton vala, hänen askeleensa johdattivat hänet sittenkin joskus takarakennuksen nopeasti ja edullisesti vuokrattujen puotien ja näyteikkunoiden ohi, tai sivu tuon toisen, kunnianarvoisen suippopäädyn, jossa nyt luettiin »Dominus providebit»-kirjoituksen alla konsuli Hermann Hagenströmin nimi. Mutta silloin alkoi rouva Permaneder-Buddenbrook keskellä katua, monien ihmisten nähden, ääneensä itkeä. Hän kohotti päänsä kuin lintu, joka rupeaa laulamaan, painoi nenäliinan silmilleen ja päästi haikean valitusvirren, joka samalla ilmaisi vastarintaa, ja jättäytyi kyynelten valtaan huolimatta ohikulkijoista tai tyttärensä tyynnyttelyistä.
Se oli yhä hänen entistä, välitöntä, virkistävää lapsenitkuaan, joka oli pysynyt muuttumattomana kaikissa elämän myrskyissä ja haaksirikoissa.