Ne ajoivat puistokujalle, joka vei kaupunkiin, ja vierivät »Vorderreiheä» pitkin… Hanno painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta Ida Jungmannin ohi, joka istui häntä vastapäätä takaistuimella virkkusilmäisenä, valkotukkaisena ja luisevana. Aamutaivas oli vaaleanharmaassa pilvessä ja Travella kävi pienet laineet, joita tuuli työnteli nopeasti edelleen. Joskus ripsahti yksinäinen vesitippa ruutuun. »Vorderreihen» loppupäässä istuivat ihmiset oviensa edessä verkkoja paikaten; paljasjalkaisia lapsia juoksi esiin ja asettui uteliaasti vaunuja tarkastamaan. He jäivät tänne…
Vaunujen ehtiessä viimeisten talojen ohi kumartui Hanno eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan. Sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä. »Ensi vuonna taas», lohdutti Ida Jungmann syvällä, matalalla äänellä. Mutta tuo lause sai Hannon leuan vapisevaan liikkeeseen, ja kyyneleet pulpahtivat esiin pitkien ripsien alta.
Hänen kasvonsa ja kätensä olivat meri-ilman päivetyttämät; mutta jos hänen oli luultu vahvistuvan ja karaistuvan tämän kylpykausioleskelun aikana, tulevan reippaammaksi, tarmokkaammaksi ja vastustuskykyisemmäksi, oli surkeasti petytty; tuo lohduton totuus oli Hannolle päivänselvä. Hänen sydämensä oli näiden neljän merenrannalla hartaudessa ja rauhassa vietetyn viikon jälkeen tullut vielä herkemmäksi, uneksivammaksi, aremmaksi kuin ennen, vielä kykenemättömämmäksi pysymään rohkeana herra Tietgen edessä, ja se oli murtua hänen muistaessaan jälleen historian vuosilukuja ja kieliopin sääntöjen ulkoaoppimista, hirveän kevytmielistä kirjojen nurkkaanviskaamista ja nukkumaanmenoa kesken läksyjen, ahdistavaa pelkoa herätessä ja tunnin alussa, osaamattomuutta, vihamielisiä Hagenströmejä ja isän asettamia vaatimuksia.
Mutta sitten virkisti aamuinen ajo häntä hiukan heidän ajaessaan lintujen laulaessa maantien vedellä täyttyneitä raiteita pitkin. Hän ajatteli Kaita ja tapaamista, herra Pfühlia, soittotunteja, flyygeliä ja harmoniotaan. Muuten oli huomenna pyhä, ja ensimmäinen koulupäivä, maanantai, oli vielä vaaraton. Hän tunsi nappikengissään olevan vielä vähän hiekkaa… hän tahtoi pyytää ukko Groblebeniä jättämään sen sinne… Ja tulkoonpa taas kampalankatakkien ja Hagenströmien aika ja kaikki muu. Hänellä oli mitä oli. Hän oli muisteleva merta ja kylpylaitoksen puistoa, kun kaikki ikävät seikat kävivät hänen kimppuunsa; ja yksi ainoa lyhyt muisto äänestä, jolla kaukaa uinuvasta, salaperäisestä etäisyydestä tulevat pikku laineet illan hiljaisuudessa loiskahtivat aallonmurtajaa vasten, oli tuova hänelle lohtua ja tekevä hänet tunnottomaksi kaikkia vastuksia kohtaan…
Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin kujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldille ja Burgtor'in luo, jonka vieressä vasemmalla olivat vankilan muurit, joiden takana setä Weinsehenk istui, ajettiin kolisten Burgstrassea pitkin ja yli Kobergin, ohi Breitestrassen ja alas Fischergrubea ankarasti jarruttaen… Tuossa oli kodin punainen pääty ulokkeineen ja naisenmuotoisine valkoisine pylväineen; ja kun he astuivat keskipäivänhelteiseltä kadulta viileään kiviseen eteiseen, tuli senaattori konttorista kynä kädessä heitä vastaan…
Ja hitaasti, hyvin hitaasti, salaa itkien, oppi pikku Johann taas tulemaan toimeen ilman merta, pelkäämään ja olemaan kauheasti ikävissään, näkemään aina edessään Hagenströmit ja tyytymään Kaihin, herra Pfühliin ja musiikkiin.
Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja Klothilde-täti- kysyivät heti hänet nähtyään miltä koulu maistui loman jälkeen — vilkuttaen kiusoittavasti silmiään, mikä ilmaisi heidän ymmärtävän hänen tilansa ja suhtautuvan siihen tuolla käsittämättömällä aikaihmisten ylpeydellä, joka kohtelee kaikkia lasten elämän ilmiöitä mahdollisimman ivallisesti ja pintapuolisesti. Mutta Hanno kesti tuon hetken.
Kolme tai neljä päivää kaupunkiin paluun jälkeen ilmestyi kotilääkäri tohtori Langhals Fisehergruben varrelle nähdäkseen loma-ajan vaikutukset. Kun oli pidetty pitkähkö neuvottelu senaattorin rouvan kanssa, kutsuttiin Hanno sisään ja hänen täytyi puoleksi riisuutuneena alistua yksityiskohtaisen tutkimuksen, hänen status praesens'insa selvittämiseksi — kuten tohtori Langhals kynsiään katsellen sanoi. Hän tutki Hannon heikot lihakset, hänen rintansa leveyden ja sydämensä toiminnan, antoi pojan tehdä selvää kaikista ruumiintoiminnoistaan, otti viimein neularuiskulla veripisaran hänen laihasta käsivarrestaan tehdäkseen verikokeen kotona eikä näyttänyt yleensä nytkään oikein tyytyväiseltä.
»Väriä meillä on kyllä», sanoi hän ravistaen Hannoa, joka seisoi hänen edessään, ja laskien pienen karvaisen kätensä hänen olkapäälleen katsoen senaattorin rouvaan ja Ida Jungmanniin, »mutta ilme on yhä liian murheellinen.»
»Hänellä on ikävä merta», huomautti Gerda Buddenbrook.