»Vai niin, vai niin… vai viihdyt sinä siellä niin hyvin!» sanoi tohtori Langhals katsoen pikku Johannia itserakkaine silmineen… Hanno punastui. Mitä tuo kysymys merkitsi, johon tohtori Langhals nähtävästi odotti vastausta? Mieletön, haaveellinen toivo, joka johtui siitä haaveellisesta vakaumuksesta, ettei kaikista maailman kampalankatakkisista opettajista huolimatta Jumalalle sittenkään mikään ollut mahdotonta, täytti hänen mielensä.
»Niin…» sai hän sanotuksi tuijottaen tohtoriin silmät suurina. Mutta tohtori Langhals ei ollut tarkoittanut mitään erikoista kysymyksellään.
»No niin, uinnin ja hyvän ilman vaikutus on pian tuntuva… pian tuntuva!» toisti hän lyöden pikku Johannia olalle, työntäen hänet loitomma ja nyökäten senaattorin rouvalle ja Ida Jungmannille — se oli varman, hyväätarkoittavan ja tietävän lääkärin rohkaiseva nyökkäys, lääkärin, joka on tottunut siihen, että hänen silmistään ja huulistaan luetaan kohtaloita. Sitten hän nousi, ja tutkimus oli päättynyt…
Auliinta ymmärtämystä hänen meren-kaipuutaan kohtaan, tuota haavaa, joka arpeutui niin hitaasti ja alkoi vuotaa uudelleen pienimmästäkin arkipäivän kouraisusta, osoitti Antonie-täti, joka näkyi kuuntelevan silminnähtävän hartaana kuvausta Travemünden tapauksista sekä yhtyi täysin sydämin hänen kaihoisiin ylistyksiinsä.
»Niin, Hanno», hän sanoi, »se mikä on totta, pysyy totena aina, ja Travemünde on ihana paikka! Siihen asti kun työnnän jalkani hautaan, olen minä, tiedätkös, muisteleva muutamia kesäisiä viikkoja, jotka kerran nuorena tyhmeliininä sain viettää siellä. Asuin perheessä, josta pidin ja joka myös piti minusta, luullakseni, sillä olin kaunis tuulihattu silloin — voinhan minä sanoa sen nyt, kun olen jo tämmöinen vanha rouva — ja olin myös aina hyvällä tuulella. Ne olivat kelpo ihmisiä, tiedätkös, vilpittömiä, hyväsydämisiä ja oikeamielisiä ja sitäpaitsi niin älykkäitä, oppineita ja innostuneita, etten ole myöhemmin tavannut sellaisia enää koskaan. Niin, se oli harvinaisen innostava aika. Minä sain silloin, mitä mielipiteisiin ja tietoihin tulee, oppeja koko elämäni ajaksi, ja ellei väliin olisi tullut muuta, kaikenlaisia tapahtumia… niinkuin elämässä saattaa käydä… olisin minä tyhmeliini saanut oppia vielä paljon lisää. Tahdotko tietää, miten tuhma minä olin silloin? Minä tahdoin ottaa ulos maneettien koreat tähdet. Kannoin aika joukon maneetteja kotiin nenäliinassa ja asetin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, jotta ne kuivuisivat… Silloinhan täytyi tähtien jäädä jälelle! Hyvä!… Kun menin katsomaan niitä, oli sillä kohden isonlainen märkä läiskä. Ja se haisi vielä vähän leville…»
NELJÄS LUKU.
Alussa vuotta 1873 suostui senaatti Hugo Weinschenkin puolesta jätettyyn armonanomukseen, ja entinen palovakuutusjohtaja päästettiin vapauteen puoli vuotta ennen määräaikaa.
Jos rouva Permaneder olisi ilmaissut ajatuksensa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei tuo tapaus ollenkaan ilahduttanut häntä, vaan että hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos kaikki olisi saanut jatkua sellaisena, joksi se nyt kerran oli muodostunut. Hän eli tyttärensä ja tyttärentyttärensä kera rauhaisasti Lindenplatzin varrella seurustellen Fischergrubelaisten ja kouluystävänsä Armgard von Maiboomin, synt. von Schilling, kanssa, joka asui miehensä kuoltua kaupungissa. Hän oli tullut tietämään jo kauan aikaa sitten, ettei hän voinut saada missään niin tunnettua ja arvossapidettyä asemaa kuin se, mikä hänellä oli kotikaupungissaan; eikä hänellä Münchenin aikuisten muistojensa ja yhä heikommaksi ja juonikkaammaksi käyvän vatsansa sekä rauhantarpeensa johdosta ollut pienintäkään halua asettua enää vanhoilla päivillään suureen kaupunkiin tai vieraisiin maihin.
»Rakas lapsi», sanoi hän tyttärelleen, »minun täytyy nyt kysyä sinulta jotakin, jotakin hyvin vakavaa!… Rakastathan miestäsi yhä kaikesta sydämestäsi? Rakastathan häntä niin, että tahdot seurata häntä lapsenne kanssa sinne, minne hän menee, koska te, paha kyllä, ette enää voine jäädä tänne?»
Ja kun rouva Erika Weinschenk, synt. Grünlich, silmissä kyyneleet, jotka saattoivat merkitä monenmoista, vastasi tähän aivan yhtä velvollisuudentuntoisesti kuin Tony itse kerran samantapaisissa olosuhteissa oli vastannut isälleen Hampurin lähellä olevassa huvilassaan, alettiin tuumia pikaista eroa…