Päivä, jolloin rouva Permaneder nouti vävypoikansa suljetuissa vaimuissa vankilasta, oli melkein yhtä kamala kuin se, jolloin johtaja Weinschenk oli vangittu. Hän toi vävynsä Lindenplatzin varrella sijaitsevaan asuntoonsa, ja siellä tämä jäi, tervehdittyään hämmentyneenä ja neuvottomana vaimoaan ja lastaan, huoneeseen, joka oli varustettu häntä varten, polttaen aamusta iltaan sikareja, rohkenematta mennä kadulle, jopa ottamatta aina edes osaa perheenkeskisiin aterioihin. Hän oli harmaantunut ja täydelleen ihmisarka mies.

Vankilaelämä ei ollut voinut murtaa hänen ruumiillisia voimiaan, sillä Hugo Weinschenkillä oli aina ollut vuorenvankka terveys; mutta hänen tilansa oli silti syvin surkea. Oli kauheata nähdä, miten tuo mies, joka luultavasti ei ollut tehnyt muuta kuin mitä hänen useimmat virkatoverinsa tekivät tunnonvaivoitta eri puolilla maata ja joka, ellei hän olisi joutunut kiinni, olisi epäilemättä myös jatkanut kulkuaan pystyssä päin ja valoisin mielin — miten tuo mies, porvarillisen maineensa menettäneenä, oikeudellisen tuomion langettamisen ja näiden kolmen vankeusvuoden johdosta nyt oli täydelleen siveellisesti murtunut. Hän oli vakuuttanut oikeuden edessä, ja asiantuntijat olivat myöntäneet hänen olevan oikeassa, että tuo rohkea temppu, jonka hän oli tehnyt omaksi ja yhtiönsä eduksi ja kunniaksi, kulki kauppamaailmassa usanssin nimellä. Mutta juristit, herrat, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät ymmärtäneet näistä asioista mitään, joilla oli aivan toisenlaiset käsitykset ja maailmankatsomus, olivat tuominneet hänet kavalluksesta; ja tuo päätös, jolla oli valtion mahti takanaan, oli vaikuttanut siinä määrin hänen itseluottamukseensa, ettei hän enää uskaltanut katsoa ketään silmiin. Hänen ponteva käyntinsä, eloisuus, jolla hän oli liikutellut vartaloaan pitkässätakissaan, heilutellut käydessä nyrkkejään ja pyöritellyt silmiään, tavaton arkailemattomuus, jolla hän oli esittänyt kysymyksensä ja hupaisat tarinansa häpeämättä tietämättömyyttään ja sivistymättömyyttään — kaikki oli mennyttä! Se oli kadonnut jäljettömiin, ja hänen omaisiaan kauhisti nähdä niin suurta murtuneisuutta, arkuutta ja omanarvontunteen puutetta.

Kulutettuaan kahdeksan tai kymmenen päivää sikareja poltellen alkoi herra Hugo Weinschenk lukea sanomalehtiä ja kirjoitella kirjeitä. Ja siitä oli toisten kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua se seuraus, että hän vakuutteli omaisilleen epämääräisin sanoin saavansa mahdollisesti Lontoossa uuden paikan, mutta tahtovansa ensin lähteä sinne yksin järjestääkseen asian henkilökohtaisesti ja kutsuakseen sitten vaimonsa ja lapsensa perästä, jos kaikki järjestyi suotuisasti.

Hän lähti Erikan saattamana suljetuissa vaunuissa asemalle ja matkusti kaupungista näkemättä ketään muita sukulaisiaan.

Jonkun päivän kuluttua sai hänen vaimonsa Hampurista lähetetyn kirjeen, jossa mies ilmoitti päättäneensä olla tapaamatta vaimoaan ja lastaan ja antamatta näille tietoa itsestään ennenkuin voisi tarjota näille sopivan aseman. Se oli viimeinen elonmerkki Hugo Weinschenkistä. Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ja vaikka rouva Permaneder, joka tunsi tuollaiset asiat ja oli jäntevä toimen ihminen, teki useita kuulusteluja saadakseen selkoa vävystään ja voidakseen, kuten hän tärkeän näköisenä selitti, nostaa häntä kohtaan syytteen tarkoituksellisen maastapoistumisen nojalla, pysyi hänen olinpaikkansa tuntemattomana. Ja silloin kävi niin, että Erika Weinschenk jäi edelleen pikku Elisabethin kera äitinsä luokse »Lindenplatzin» valoisaan asuntoon.

VIIDES LUKU.

Avioliitto, josta pikku Johann oli syntynyt, ei ollut milloinkaan kadottanut viehätystään puheenaiheena kaupunkilaisten keskuudessa. Samoin kuin kummassakin aviopuolisossa oli jotakin erikoista ja arvoituksellista, samoin oli koko avioliitto merkillinen ja salaperäinen. Näytti vaikealta, mutta lupaavalta tehtävältä pyrkiä vähän lähemmä tuota suhdetta ja saada tietää siitä hiukan enemmän kuin muutamia harvoja tosiasioita… Ja asuin- ja makuukamareissa, klubissa ja kasinolla, jopa itse pörssissä puhuttiin Gerda ja Thomas Buddenbrookista sitä enemmän, mitä vähemmän heistä tiedettiin.

Miten nuo kaksi olivat löytäneet toisensa ja minkälainen heidän suhteensa mahtoi olla? Muistettiin vielä, millä päättäväisyydellä kolmikymmenvuotias Thomas Buddenbrook oli ajanut asiaa. »Tämä tai ei kukaan» oli hän sanonut, ja samanlainen lienee ollut asianlaita Gerdaan nähden, sillä hän oli jaellut rukkasia Amsterdamissa kahdenteenkymmenenteen seitsemänteen vuoteensa asti ja suostunut tähän kosijaan paikalla. Se oli siis lemmenavioliitto, päättelivät ihmiset mielessään. Sillä niin vaikealta kuin se tuntuikin, täytyi heidän sittenkin myöntää, että Gerdan kolmensadantuhannen myötäjäiset olivat kai olleet ainoastaan sivutekijänä pelissä. Mutta rakkautta, tai sitä mitä rakkaudella tarkoitettiin, näkyi tässä tapauksessa hyvin vähän. Alusta alkaen ei heidän suhteessaan oltu keksitty muuta kuin huomaavaisuutta, aviopuolisojen kesken aivan tavatonta, kohteliasta ja kunnioittavaa huomaavaisuutta, joka ei näyttänyt ihme kyllä lähtevän sisäisestä kylmyydestä ja vieraudesta, vaan aivan erikoislaatuisen, äänettömän, syvän molemminpuolisen luottavaisuuden ja tuntemuksen, molemminpuolisen hienotunteisuuden pohjalta. Siksi eivät vuodet olleet ensinkään muuttaneet sitä. Niiden aiheuttama muutos oli havaittavissa vain siinä, että nyt puolisoiden välinen ikäero alkoi pistää huomattavammin silmiin…

Verrattiin heitä toisiinsa ja huomattiin, että Buddenbrook oli iän merkitsemä, jo hieman lihavahko mies, jonka rinnalla hänen vaimonsa näytti nuorelta. Huomattiin, että Thomas Buddenbrook näytti rappeutuneelta — se oli juuri oikea sana hänestä, huolimatta suorastaan naurettavasta turhamaisuudesta, jolla hän koetti pönkittää esiintymistään — jotavastoin kuluneet kahdeksantoista vuotta eivät olleet muuttaneet Gerdaa juuri ollenkaan. Hän oli säilynyt ihmeteltävän hyvin hermostuneessa kylmäkiskoisuudessaan, jossa hän eli ja jota hän huokui ympärilleen. Hänen punaisenruskea tukkansa oli aivan entisen värinen, hänen kauniit valkoiset kasvonsa ja hänen notkea vartalonsa yhtä ylhäisen hienot kuin alussa, ja hänen vähän liian pienten ja vähän liian lähekkäin olevien silmiensä nurkissa oli yhä samat siniset varjot… Noihin silmiin ei luotettu. Niissä oli niin omituinen katse ja sitä, mitä niihin oli kirjoitettu, eivät ihmiset osanneet lukea. Tuo nainen, jonka olemus oli niin viileä, niin suljettu, hillitty ja loitontava ja joka näytti valavan vain musiikkiin hiukan elämänlämpöä, herätti epäluuloa. Ihmiset kaivoivat esiin hiukan tomuttuneen ihmistuntemuksensa sovittaakseen sen senaattorin rouva Buddenbrookiin. Hiljaisissa vesissä uivat suurimmat kalat; ja moni osasi olla ovela. Ja kun ihmiset nyt tahtoivat päästä asiasta tarkemmin perille, oppia yleensä tuntemaan ja ymmärtämään tuota suhdetta, herätti heidän vaatimaton mielikuvituksensa heissä sen otaksuman, ettei tässä voinut olla kysymyksessä muu kuin että kaunis Gerda petti vähän miestänsä.

He pitivät silmänsä auki, eikä kestänyt kauan ennenkuin he ilmaisivat huomionsa toisilleen; ja heidän yhteinen arvelunsa kuului, että. Gerda Buddenbrookin suhde herra luutnantti von Throtaan meni lievästi sanoen yli sopivaisuuden rajojen.