Renee Maria von Throta, joka oli syntyisin Reininmaista, oli aliluutnanttina eräässä kaupungissa majailevassa jalkaväkipataljoonassa. Punainen kaulus sopi hyvin hänen mustaa tukkaansa vastaan, joka oli kammattu sivujakaukselle ja harjattu oikealla puolen korkeaksi, tuuheaksi, kähäröidyksi laineeksi; mutta vaikka hän oli suuri ja roteva, teki hänen koko olemuksensa, hänen liikkeensä ja puhumis- sekä vaikenemistapansa hyvin epäsotilaallisen vaikutuksen. Hän istui mielellään käsi sotilastakkinsa nappien väliin pistettynä, nojaten poskensa käteen. Hänen kumarruksestaan puuttui kokonaan sotilaallinen säntillisyys eikä hän lyönyt edes kuuluvasti yhteen kantapäitään. Muutenkin liikkui hänen jäntevä vartalonsa sotilaspuvussa niin vapaasti ja mielivaltaisesti kuin ei sitä olisi ollutkaan. Hänen kapeat, vinosti suupieliin taipuvat nuorukaisviiksensäkin, joita ei olisi voinut kiertää pontevasti sivulle, vahvistivat tuota epäsotilaallista vaikutusta. Mutta suurimman huomion vetivät puoleensa hänen silmänsä, nuo suuret, harvinaisen loistavat ja tavattoman mustat silmät, jotka näyttivät kuvastavan pohjatonta syvyyttä, silmät, jotka kohdistuivat asioihin ja ihmisiin haaveellisina, vakavina ja säihkyen…

Hän oli epäilemättä joutunut sotilas-uralle vastoin tahtoaan tai ilman omaa intoa, sillä ruumiinvoimistaan huolimatta ei hän ollut sopiva paikallaan eikä suosittu toverien piirissä, joiden harrastuksiin ja huvituksiin — nuorten upseerien harrastuksiin ja huvituksiin, heidän vastikään palattuaan voitokkaalta sotaretkeltä — hän otti liian vähän osaa. Häntä pidettiin heidän keskuudessaan ikävänä ja omituisena erakkona, joka teki yksinäisiä kävelyjä, ei välittänyt hevosista, metsästyksestä, pelaamisesta eikä naisista, vaan jonka koko mieli oli kääntynyt musiikkiin; hän soitti näet useampia eri soittimia, ja hänen hehkuvat silmänsä ja epäsotilaallinen, samalla vetelä ja teatterimainen vartalonsa nähtiin kaikissa oopperoissa ja konserteissa. Klubia ja kasinoa hän sensijaan halveksi.

Hän suoritti mitenkuten välttämättömimmät vierailut kaupungin huomattavimmissa perheissä, mutta torjui melkein kaikki kutsut ja seurusteli oikeastaan vain Buddenbrookeilla… liian paljon, sanoivat ihmiset, liian paljon, arveli myös senaattori….

Kukaan ei aavistanut mitä Thomas Buddenbrookissa tapahtui, kukaan ei saanut aavistaa sitä. Ja juuri tämä ihmisten pitäminen tietämättömänä hänen surustaan, vihastaan ja voimattomuudestaan oli niin hirveän vaikeata! Ihmiset alkoivat pitää häntä hiukan naurettavana; mutta kenties heissä olisi herännyt myötätunto häntä kohtaan tai he olisivat tukahuttaneet sellaiset tunteet, jos heillä olisi ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten pelokkaan arasti hän kaihtoi pienimpiäkin naurettavuuden ilmiöitä ja miten hän oli nähnyt ja tuntenut tuon vihollisen lähestyvän kaukaa jo paljon ennen kuin kukaan edes oli sitä ajatellut. Hänen turhamaisuutensakin, tuo paljon pilkattu »turhamaisuus», oli johtunut suureksi osaksi tästä huolesta. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli huomannut epäluuloisin silmin oman olemuksensa ja Gerdan ihmeellisen kylmän koskemattomuuden välillä vallitsevan alituisen epäsuhteen, ja nyt täytyi hänen, herra von Throtan aljettua käydä hänen talossaan, koettaa voittaa ja salata huolensa viimeisillä voimillaan, täytyi tehdä se, ettei hänen nimensä joutuisi yleisen naurun alaiseksi tuon huolen tunnetuksi-tulon kautta.

Gerda Buddenbrook ja tuo nuori, merkillinen upseeri olivat tietenkin heränneet yhteisymmärrykseen musiikin alalla. Herra von Throta soitti pianoa, viulua, selloa ja huilua, — joka soitinta erinomaisesti — ja usein sai senaattori tietää tulevasta vierailusta siten, että herra von Throtan sotilaspassari kulki yksityiskonttorin vihreiden puoliuutimien ohi sellolaatikkoa selässään raahaten ja kadoten taloon..

Silloin istui Thomas Buddenbrook kirjoituspöytänsä ääressä odottaen siksi kunnes näki tämän itsensäkin, vaimonsa ystävän, astuvan taloonsa, kunnes kuuli salista sointuja, jotka laulaen, valittaen ja yli-inhimillisesti riemuiten, suonenvedontapaisesti käsiään ojennellen pauhasivat esiin tai vaipuivat yöhön ja pimeyteen, mielettömästi, voimattomasti nyyhkien. Vyöryköötpä minkä vyöryivät, pauhatkoot, itkekööt ja riemuitkoot, syleilkööt toisiaan myrskyisästi ja olkootpa miten yliluonnollisia tahansa! Vielä hän sen kesti. Mutta pahinta, ahdistavinta oli tätä seuraava hiljaisuus, jota sitten, sen jälkeen, kesti salissa liian kauan, liian pitkään, ja joka oli liian syvä ja häiriintymätön ollakseen herättämättä pelkoa. Lattialla ei kuulunut yhtään askelta, ei yksikään tuoli liikkunut; se oli epäpuhdas, kavala, äänetön, salattu hiljaisuus… Ja silloin Thomas Buddenbrook istui niin ahdistavan tuskan vallassa, että hän hiljaa voihkaisi.

Mitä hän pelkäsi? Jälleen olivat ihmiset nähneet herra von Throtan astuvan taloon. Ja hän näki asian heidän silmillään. Näki itsensä, vanhenevan, työn kuluttaman ja huonotuulisen aviomiehen istumassa konttorissaan ikkunan luona sillä, aikaa kun hänen kaunis rouvansa liehittelijöineen soitteli ja oli soittamatta… Sellaiselta näytti asia heidän silmissään, hän tiesi sen. Ja kuitenkin hän samalla tiesi, että sana »liehittelijä» oikeastaan soveltui hyvin huonosti herra von Throtaan. Oi, hän olisi ollut melkein onnellinen, jos olisi uskaltanut käyttää hänestä tuota sanaa, jos hän olisi voinut pitää häntä huikentelevana, tietämättömänä ja tavallisena upseerinulikkana, joka antaa luonnollisen vallattomuutensa purkautua musiikkiin ja soittaa siten naisten sydämiä. Hän koetti tehdä kaikkensa voidakseen leimata hänet sellaiseksi mielessään. Vain sitä varten herätti hän itsessään eloon isiensä vaistot: vakavaraisen ja säästäväisen kauppiaan luotaantyöntävän epäluulon seikkailunhaluista, kevytmielistä ja taloudellisesti epävarmaa sotilasluokkaa kohtaan. Ajatuksissaan ja puheissaan nimitti hän aina herra von Throtaa halveksivin äänenpainoin pelkäksi »luutnantiksi». Ja samalla tunsi hän selvästi, ettei tuo arvonimi sopinut ollenkaan tuolle nuorelle miehelle…

Mitä Thomas Buddenbrook pelkäsi? Ei mitään… Ei mitään, minkä olisi voinut pukea sanoiksi. Jospa hän olisikin saanut asettua taistelemaan jotakin kouriintuntuvaa, yksinkertaista ja karkeaa tosiseikkaa vastaan! Hän kadehti kaupunkilaisten asiasta muodostamaa yksinkertaista käsitystä. Mutta hän tiesi liian hyvin istuessaan tässä päätään käteen nojaten, mielessä ahdistus, etteivät »petos» ja »avionrikkomus» olleet sanoja, joita olisi voinut käyttää noista ylhäällä vietetyistä soivista ja syvyydenhiljaisista hetkistä.

Usein, kun hän katsoi kadun tuolla puolen olevia harmaita päätyjä ja ohikulkevia porvareita tai antoi katseensa viipyä edessään riippuvassa muistotaulussa, satavuotispäivälahjassa, isiensä muotokuvissa, muistellen sukunsa historiaa, sanoi hän itselleen, että kaikki oli loppuva tähän, että vain tämä oli enää puuttunut kaiken täyttymiseksi. oli vain puuttunut enää se, että hän joutuisi ihmisten pilkan kohteeksi ja että hänen nimensä, hänen yksityiselämänsä kaikuisi kaikkien huulilla… Mutta tuo ajatus teki melkein hyvää, koska se oli hänestä yksinkertainen, terve, mahdollinen käsittää ja ilmaista verrattuna tuohon häpeälliseen arvoitukseen, tuohon hänen päänsä päällä tapahtuvaan salaperäiseen häpeäjuttuun, jota hänen täytyi pohtia….

Hän ei kestänyt sitä kauempaa, hän työnsi tuolinsa syrjään, lähti konttorista ja nousi asuinkerrokseen. Minne hän saattoi kääntyä? Salonkiinko tervehtimään herra von Throtaa vaivattomasti ja hiukan yli olan, pyytämään tätä illalliselle ja kuulemaan tämän kieltäytyvän siitä, kuten niin monasti ennen? Sillä sietämättömintä kaikesta oli, että luutnantti karttoi häntä täydellisesti, ei suostunut mihinkään julkisiin kutsuihin, vaan näytti haluavan rajoittua ainoastaan kahdenkeskiseen vapaaseen seurusteluun senaattorin rouvan kanssa…