Odottaako? Odottaako jossakin, ehkäpä tupakkahuoneessa, kunnes hän oli lähtenyt, astua sitten Gerdan eteen ja puhua hänen kanssaan, vaatia hänet tilille? — Gerda ei ollut niitä ihmisiä, joita olisi vaadittu tilille. Ja mistä? Heidän liittonsa oli perustettu ymmärtämykselle, hienotunteisuudelle ja vaikenemiselle. Ei ollut tarpeellista tehdä itseään naurettavaksi vielä hänenkin edessään. Mustasukkaisuuden näyttäminen olisi samaa kuin myöntää ihmisten olevan oikeassa, tehdä häpeä julkiseksi… Oliko hän mustasukkainen? Kenelle? Mille? Ei lainkaan! Niin voimakas tunne saattaa toimimaan, ryhtymään tekoihin, ehkä vääriinkin, mielettömiin tekoihin, mutta kouriintuntuviin, vapauttaviin tekoihin. Ei, ei, hän tunsi vain vähän pelkoa, vähän ahdistavaa, hätäistä pelkoa….
Hän kulki edestakaisin pukeutumishuoneessaan, valeli otsaansa hajuvedellä ja palasi sitten taas alakertaan päättäen katkaista salongissa vallitsevan hiljaisuuden mihin hintaan tahansa. Mutta juuri kun hän oli tarttunut valkoisen oven musta- ja kultakirjavaan kädensijaan, alkoi soitto taas hurjin juoksutuksin, ja hän perääntyi.
Hän meni palvelusväen portaita alakerrokseen, kulki eteisen ja kylmän porstuan kautta puutarhaan, palasi jälleen, oli toimittavinaan jotakin eteisessä, täytetyn karhun luona ja pääportaiden käänteeseen asetetun kultakalasäiliön ääressä, kykenemättä löytämään rauhaa, kuunnellen, väijyen, häpeän ja katkeruuden kalvamana, masentuneena, salaisen ja julkisen häpeän pelon ahdistamana…
Kerran hänen nojatessaan siten toisen kerroksen käsipuuhun katsoen alas valoisiin portaisiin, joissa oli äänetöntä, tuli pikku Johann huoneestaan »korokkeen» portaita alas, yli käytävän, menossa jollekin asialle Ida Jungmannin luo. Hän aikoi pujahtaa kirja kädessä seinäviertä pitkin isänsä ohi, katse maahan luotuna ja hiljaa tervehtien, mutta senaattori puhutteli häntä:
»Mitä sinä hommaat, Hanno?»
»Minä luen läksyjä, isä. Menen Idan luo kuulustuttamaan käännöstä… »
»Miten työ sujuu? Mitä sinulla on huomiseksi?»
Hanno luetteli, yhä katse maahan luotuna, mutta nopeasti ja jännittyneesti, koettaen ensin hätäisesti nielaistuaan antaa selvän ja täsmällisen vastauksen: »Meillä on Neposta, eräs kauppalasku puhtaaksikirjoitettavaksi, ranskan kielioppia, Pohjois-Amerikan joet… saksan kirjoitusta…»
Hän vaikeni onnettomana siitä, ettei ollut sanonut viimeisen aineen edellä »ja»-sanaa sekä alentanut ääntään päättävästi, sillä muuta hän ei enää tiennyt ilmoittaa, ja koko vastaus oli jälleen hajanainen ja huolimaton. — »Ei muuta», sanoi hän niin varmasti kuin osasi kuitenkaan ylös katsomatta. Mutta hänen isänsä ei näkynyt huomaavan sitä. Hän piti Hannon vapaata kättä omassaan, leikitteli sillä hajamielisesti ja antoi nähtävästi kaiken sanotun mennä sivu korvien; tietämättään hän vain heilutti noita hentoja sormia ja oli vaiti.
Sitten, aivan yhtäkkiä, kuuli Hanno yläpuoleltaan sellaista, joka ei ollut missään yhteydessä varsinaisen puheenaiheen kanssa, kuuli hiljaisen, kärsivän, liikutetun, melkeinpä rukoilevan äänen, jollaisella hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut isänsä puhuvan. Tämä sanoi: »Nyt on luutnantti ollut jo kaksi tuntia äidin luona… Hanno…»