Ja katso, silloin loi pikku Johann ylös kullanruskeat silmänsä ja katsoi ensi kerran kirkkaasti ja rakkaasti isäänsä kasvoihin, noihin kasvoihin, joiden luomet olivat tulehtuneet ja joiden posket olivat vähän pöhöllä. Herra tiesi paljonko hän ymmärsi. Yksi seikka vain oli varma, ja sen tunsivat molemmat, että näinä lyhyinä sekunteina, heidän katseittensa pysyessä toisissaan, katosi kaikki kylmyys ja vieraus, kaikki painostus ja väärinymmärrys, ja Thomas Buddenbrook tiesi voivansa olla tästälähin varma poikansa luottamuksesta ja kiintymyksestä aina kun ei ollut, kysymys tarmon, kyvyn ja kirkassilmäisen reippauden vaatimisesta, vaan pelon ja kärsimyksen myötätunnosta.

Hän ei ollut huomaavinaan sitä, hän teki kaikkensa häätääkseen sen luotaan. Ankarammin kuin koskaan johti hän Hannoa näihin aikoihin hänen tulevan toimintansa käytännöllisiin esiharjoituksiin, pani hänen henkiset kykynsä koetukselle, pakotti hänet ilmaisemaan päättävästi halunsa tulevalle alalleen ja suuttui jokaisesta vastustuksen ja uupumuksen merkistä… Sillä Thomas Buddenbrook, joka oli neljänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, alkoi yhä enemmän aavistaa aikansa päättymistä, olla yhä varmempi pikaisesta lopustaan.

Hänen ruumiillinen vointinsa oli huononnut. Ruokahaluttomuus ja unettomuus, huimaus ja käsien vapiseminen, johon hänellä aina oli ollut taipumusta, pakottivat hänet monasti kysymään neuvoa tohtori Langhalsilta. Mutta hän ei tullut paljoakaan seuranneeksi lääkärin määräyksiä. Hänen tahdonvoimansa, jota oli vaivannut jo vuosimääriä kiihoittunut toimintahalu, ei riittänyt siihen. Hän oli alkanut nukkua pitkään aamuisin, vaikka hän joka ilta oli tehnyt vihaisen päätöksen nousta varhain tehdäkseen tohtorin määräämän kävelyn ennen teenjuontia. Hän teki sen vain pari kolme kertaa… ja niin kävi joka asiassa. Alituinen tahdon jännitys menestyksettä ja tyydytyksettä kulutti hänen itsekunnioitustaan ja saattoi hänet epätoivoiseen mielentilaan. Hän ei voinut mitenkään olla polttamatta joukottain pieniä väkeviä venäläisiä savukkeitaan, joita hän oli polttanut nuoruudestaan asti. Hän sanoi tohtori Langhalsille suoraan, vasten tämän itserakkaita silmiä: »Katsokaahan, tupakoimisen kieltäminen minulta on teidän velvollisuutenne… hyvin helppo ja miellyttävä velvollisuutenne, aivan niin! Mutta kiellon varteenottaminen on minun asiani! Te voitte katsella miten se tapahtuu… Tehkäämme yhdessä jotakin minun terveyteni hyväksi. Mutta osat ovat liian epätasaiset, minun puolelleni tulee liian paljon vaivaa! Älkää naurako… se ei ole mikään sukkeluus… Ihminen on niin yksin… Minä poltan. Ehkä saan tarjota?»

Ja hän aukaisi tulalaisen savukekotelonsa…

Kaikki hänen voimansa vähenivät, ja hänessä vakiintui entistä lujemmaksi vakaumus, että tätä tilaa ei enää ollut kestävä kauan, vaan että hänen loppunsa oli lähellä. Hän joutui omituisten aavistuksellisten kuvittelujen valtaan. Toisinaan valtasi hänet pöydässä sellainen tunne kuin ei hän oikeastaan enää istuisikaan omiensa parissa, vaan katsoisi heihin jostakin hämärästä etäisyydestä… Minä kuolen, ajatteli hän; ja hän huusi Hannon uudelleen luokseen ja puhui tälle näin:

»Minä voin kuolla ennen kuin luulemmekaan, poikani. Sinun täytyy silloin astua minun sijalleni! Minäkin jouduin nuorena työhön… Koeta siis käsittää, että sinun haluttomuutesi kiusaa minua! Oletko varma itsestäsi?… 'Kyllä — kyllä —' tuo ei ole mikään vastaus! Astutko ilolla ja reippain mielin toimeen, kun tarvitaan, kysyn minä… Vai luuletko, että sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ettei sinun tarvitse tehdä mitään? Sinulla ei ole mitään, sinulla on niin himppusen vähän, että sinun täytyy tulla toimeen aivan omin neuvoinesi! Jos sinä tahdot elää mukavasti, täytyy sinun tehdä työtä, ankarasti, vielä ankarammin kuin minä…»

Mutta tämä ei enää ollut hänen ainoa huolensa. Hän ei kärsinyt vain poikansa ja sukunsa epävarmasta tulevaisuudesta, siihen liittyi muuta, joka valtasi hänen mielensä ja kiihoitti hänen väsyneitä ajatuksiaan… Sillä siitä asti kun hän ei enää pitänyt ajallista kuolemaansa kaukaisena, ajateltuna ja vähäpätöisenä välttämättömyytenä, vaan hyvin läheisenä, tuntuvana tosiseikkana, jonka varalta täytyi ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin, alkoi hän mietiskellä, tutkia itseään, selvitellä suhdettaan kuolemaan ja ylimaallisiin kysymyksiin… ja heti ensi yrityksellä selvisi hänelle hänen henkensä auttamaton kypsymättömyys ja epävalmius kuoleman edessä.

Kirjaimenmukainen usko, haaveellinen raamattu-uskonnollisuus, jonka hänen isänsä oli osannut yhdistää käytönnölliseen kauppaälyyn ja jonka hänen äitinsäkin oli myöhemmin omaksunut, oli aina ollut vieras hänelle. Hän oli pikemminkin koko ikänsä kannattanut isoisänsä epäilevää maailmanmiehen kantaa. Mutta koska hänen henkensä oli liian syvä, liian liikkuva ja mietiskelyyn altis voidakseen tyytyä vanhan Johann Buddenbrookin miellyttävään pintapuolisuuteen, oli hän vastannut ikuisuus- ja kuolemattomuuskysymyksiin historiallisesti ja sanonut itselleen, että hän oli elänyt edeltäjissään ja tulisi elämään jälkeläisissään. Se ei ollut ollut sopusoinnussa ainoastaan hänen sukuhenkensä, hänen ylimysitsetietoisuutensa ja hänen historiaa kohtaan tuntemansa kunnioituksen kanssa, se oli myös kannattanut ja vahvistanut hänen toimintaansa, hänen kunnianhimoaan ja elämäntapojaan. Mutta nyt hän huomasi kuoleman läheisen ja läpitunkevan katseen edessä sen häipyvän olemattomiin kykenemättä suomaan hetkenkään rauhoitusta ja valmiuden tunnetta.

Vaikka Thomas Buddenbrook oli silloin tällöin elämässään tuntenut hiukan mieltymystä katolisuuteen, täytti hänet sentään pohjaltaan totisen, innokkaan protestantin syvä, vakava, itsekidutukseen saakka ankara edesvastuuntunne. Ei, korkeimman edessä ei ollut mitään ulkoapäin tulevaa välitystä, synninpäästöä, vaimennusta ja lohtua! Aivan yksin, itsenäisesti ja omasta voimastaan täytyi ihmisen koettaa palavalla innolla selvittää itselleen kuoleman arvoitus ja päästä täyteen selvyyteen tai vaipua epätoivoon… Ja Thomas Buddenbrook kääntyi pettyneenä ja toivottomana pois ainoasta pojastaan, jossa hän oli toivonut saavansa elää uudelleen voimakkaana ja nuortuneena, ja alkoi etsiä hätäisesti totuutta, jonka täytyi olla olemassa hänellekin…

Oli sydänkesän aika vuonna seitsemänkymmentäneljä. Hohtavan valkoiset hattarat leijailivat syvänsinisellä taivaalla yli kaupunginpuiston hoidetun säännöllisyyden, pähkinäpuun oksilla visertelivät linnut kysyvästi toisilleen, suihkukaivon vesi lirisi korkeiden sinisten kurjenmiekkojen keskellä ja sireenin tuoksuun sekoittui valitettavasti siirapinhaju, jonka lämmin tuulenhenki toi läheisestä sokeripolttimosta. Konttorihenkilökunnan ihmeeksi lähti senaattori nykyään usein kesken työaikaa kädet selän takana konttorista puutarhaan, jossa hän milloin haravoi jotakin käytävää, milloin onki limaa suihkukaivon pinnalta, milloin laittoi tuen jollekin ruusunoksalle… Hänen kasvonsa vaaleine kulmakarvoineen, toinen kulma vähän koholla, kuvastivat vakavaa kiintymistä näihin toimiin; mutta hänen ajatuksensa kulkivat kaukana, omia vaivaloisia, hämäriä polkujaan.