Toisinaan hän istahti pienen pengermän laelle rakennettuun, kokonaan viiniköynnöksen peittämään huvimajaan ja tuijotti ajatuksissaan puutarhan takaista punaista seinää. Ilma oli lämmin ja lauhkea, ja oli kuin ympärillä olevat rauhalliset äänet olisivat puhuneet hänelle tyynnyttävästi ja koettaneet vaivuttaa hänet viihtyisään unelmointiin. Väsyneenä tuijottamaan omaan itseensä yksinäisyyteen ja vaikenemiseen sulki hän hetkeksi silmänsä, mutta karkaisi sitten taas luontonsa ja hääti rauhan luotaan. Minun täytyy ajatella, sanoi hän melkein ääneen… Minun täytyy järjestää kaikki ennen kuin on liian myöhä…
Ja tässä huvimajassa, pienessä ruokoisessa kiikkutuolissa hän eräänä päivänä luki neljä tuntia yhteen mittaan kasvavalla liikutuksella muuatta kirjaa, joka melkein sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä… Aamiaisen jälkeen, poltellessaan savuketta tupakkahuoneessa, oli hän löytänyt sen kirjakaapin pimeästä nurkasta, komeiden loistopainosten takaa ja muistanut samassa, että hän kerran, kauan aikaa sitten oli ostanut sen kirjakauppiaalta polkuhintaan. Se oli verrattain laaja, ohuelle keltaiselle paperille huonosti painettu ja huonosti nidottu teos, erään kuuluisan metafyysillisen järjestelmän toinen osa….
Ennentuntematon, suuri, kiitollinen ilo valtasi hänet. Hän näki sanomattomalla tyydytyksellä miten muuan valtava nero oli tarttunut voimansa tunnossa väkevän, julman ja ilkkuvan elämän niskaan taivuttaakseen sen tahtonsa alle ja määrätäkseen sen arvon… Se oli kärsivän ihmisen tyydytystä, joka on elämän kovuuden ja kylmyyden murtamana salannut häpeissään ja pahan omantunnon arkuudella kärsimyksensä ja nyt äkkiä saa suuren ja viisaan ihmisen kädestä perustavan ja juhlallisen oikeuden kärsimiseensä maailmassa — tässä parhaimmassa kaikista maailmoista, jonka toiset olivat ilkkuvalla pilkalla leimanneet kurjimmaksi kaikista, mitä ajatella saattoi.
Hän ei ymmärtänyt kaikkea, eräät periaatteet ja olettamukset jäivät hämäriksi hänelle, eikä hänen tämänkaltaiseen luettavaan tottumaton päänsä voinut seurata kaikkia johdatelmia. Mutta juuri tuo valon ja pimeyden, tajuttujen ja tajuamattomien kohtien vaihtelu, siirtyminen epäselvän, läpitunkemattoman, horjuvan aavistuksen kautta äkilliseen kirkkauteen sai hänet pidättämään henkeään. Ja tunnit kuluivat hänen vilkaisemattaankaan kirjasta tai muuttamatta asentoaan.
Hän oli alussa jättänyt monta sivua lukematta ja etsinyt nopeasti, tiedottomasti ja hätäisesti pääasiaa, tärkeintä johtopäätöstä, pysähtyen vain jonkun kappaleen kohdalla, joka oli viehättänyt häntä. Mutta sitten tuli eteen laaja luku, jonka hän luki ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä, kasvoilla vakavuus, täydellinen, melkein jähmettynyt, elämän vaikutteille sulkeutunut vakavuus. Tuo luku oli nimeltään: »Kuolemasta ja sen suhteesta olemuksemme katoamattomuuteen». —
Hänellä oli joku rivi jälellä, kun sisätyttö tuli neljän aikaan puutarhaan kutsumaan häntä päivälliselle. Hän nyökkäsi, luki jälelläolevat lauseet, sulki kirjan ja katseli ympärilleen.. Hän tunsi koko olemuksensa kummasti laajentuneen tai kuin raskaan, sekavan juopumuksen valtaamaksi, jonkin aivan uuden houkuttelevan ja lupaavan voiman vangitsemaksi, joka muistutti ensimmäistä, toivovaa rakkaudenkaihoa. Mutta kun hän työnsi kirjan kylmin ja vapisevin käsin puutarhapöydän laatikkoon, ei hänen polttava päänsä, jossa tuntui outo paine, huolestuttava jännitys, aivan kuin jokin olisi katkeamaisillaan sen sisällä, voinut ajatella selkeästi.
Mitä tämä oli ollut? kysyi hän itseltään astuessaan sisään, noustessaan portaita ja suunnatessaan kulkunsa ruokasaliin perheensä luokse… Mitä minulle on tapahtunut? Mihin minä olen ryhtynyt? Mitä minulle on puhuttu, minulle, Thomas Buddenbrookille, tämän kaupungin senaattorille, viljanhankintaliike Johann Buddenbrookin johtajalle…? Oliko se minulle? En tiedä mitä se oli… tiedän vain, että se on liikaa, liikaa minun porvarisaivoilleni…
Tätä raskasta, sekavaa, humaltunutta, ajatuksetonta haltioitumisen tilaa kesti koko päivän. Mutta viimein tuli ilta, ja silloin hän, kykenemättä enää pitämään päätänsä pystyssä, meni aikaisin levolle. Hän nukkui kolme tuntia sikeää, kuolemanraskasta unta. Sitten hän heräsi niin suloisesti säikähtäen kuin ihminen, jonka sydämessä rakkaus on nousemassa oraalle.
Hän tiesi olevansa yksin suuressa makuukamarissa, sillä Gerda nukkui nykyään Ida Jungmannin huoneessa; tämä, ollakseen lähempänä pikku Johannia, oli muuttanut kolmanteen parvihuoneeseen. Hänen ympärillään vallitsi yö, sillä molempien korkeiden ikkunoiden uutimet olivat tiukasti suljetut. Hän makasi selällään hiljaisuuden ja painostavan kuumuuden keskellä, katsellen pimeään.
Ja katso: oli kuin pimeys äkkiä olisi revennyt, kuin yön musta seinä olisi avautunut ja häntä vastaan olisi virrannut mittaamaton, ikuinen valon kaukonäky… Olen saava elää! sanoi Thomas Buddenbrook itsekseen, tuntien miten hänen rintansa tärisi sisäisestä nyyhkytyksestä. Sitä se on, että minä olen saava elää! On oleva elämää… se, ettei olisi elämää, on pelkkää erehdystä, harhaluuloa, jonka kuolema on toteennäyttävä. Niin se on, niin se on!… Miksi? — Tuo kysymys sai jälleen valon vaihtumaan yöksi hänen silmissään. Hän ei nähnyt, tiennyt eikä ymmärtänyt taaskaan mitään, vaan painui syvemmälle tyynyihin sen totuuden hiukkasen häikäisemänä ja rauentamana, jonka hän juuri äsken oli saanut kokea.