Ja hän makasi hiljaa palavan odotuksen vallassa, tunsi halua rukoilla, että se ilmestyisi vielä kerran valaisemaan häntä. Ja se tuli. Kädet ristissä, uskaltamatta hievahtaa, makasi hän siinä saaden katsoa…
Mitä on kuolema? Vastaus siihen ei ilmestynyt hänelle köyhinä, tekotärkeinä sanoina: hän tunsi sen syvällä itsessään. Kuolema oli onni, niin syvä, että sen saattoi mitata vain armoitettuina hetkinä, sellaisina kuin tämä. Se oli paluu sanomattoman raskaalta harharetkeltä, se oli karkean virheen korjaus, vapautus mitä vastenmielisimmistä kahleista ja rajoituksista — kärsityn vahingon korvaus.
Entä loppu? Säälittävä, tuhannesti säälittävä se, jota peloitti tuo sana! Mikä oli loppuva? Tämä hänen ruumiinsa… Tämä hänen minänsä ja olevaisuutensa, tämä kömpelö, uppiniskainen, erehtyväinen ja vihattava vastus, joka esti häntä olemasta muuta ja parempaa!
Eikö jokainen ihminen ollut erehdys ja harha-askel? Eikö hän joutunut heti syntyessään tuskallisiin kahleisiin? Vankilaan! Vankilaan! Esteitä ja rajoituksia kaikkialla! Yksilöllisyytensä ristikoiden takaa tuijottaa ihminen toivottomasti ulkonaisten asianhaarojen ympärysmuuriin, kunnes kuolema tulee ja kutsuu hänet kotiin ja vapauteen…
Yksilöllisyys!… Se mitä ihminen on, mihin hän pystyy, mitä hänellä on, näyttää köyhältä, harmaalta, riittämättömältä ja ikävältä; mitä hän ei ole, ei voi eikä omista, siihen hän kohdistaa katseensa kaipaavalla kateudella, joka muuttuu rakkaudeksi, koska hän pelkää sen muuttuvan vihaksi.
Minussa on itua, orasta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin… Missä minä saattaisin olla, ellen olisi tässä! Kuka, mikä, millainen minä saattaisin olla, ellen minä olisi minä, ellei tämä henkilöllinen muotoni rajoittaisi olemustani ja erottaisi tietoisuuttani kaikista muista, jotka eivät ole minä! Elimistö! Pakottavan tahdon sokea, ajattelematon, surkuteltava tuote! Parempi on, että tuo tahto leijailee vapaana palkattomassa ja ajattomassa yössä kuin että se kituu kopissa, jota valaisee älyn väräjävä, häilyvä, mitätön liekki!
Olin toivonut saavani elää uudelleen pojassani? Vielä heikommassa, horjuvammassa yksilössä? Mikä lapsellinen, mieletön erhe! Mitä minä teen pojalla? En tarvitse poikaa!… Missä minä olen oleva kuoltuani? Sehän on niin päivänselvää, niin valtavan yksinkertaista! Minä olen oleva kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet, sanovat ja tulevat sanomaan »minä»: mutta varsinkin niissä, jotka sanovat sen voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin…
Jossakin maailman kulmalla kasvaa poika, joka on hyvillä lahjoilla varustettu, kykenevä avujaan kehittämään, suoraselkäinen ja huoleton, puhdas, julma ja iloinen, yksi noita ihmisiä, joiden näkeminen lisää onnellisen onnea ja johtaa onnettoman epätoivoon: — Se on minun poikani. Se olen minä, kohta, kohta… heti kun kuolema vapauttaa minut siitä viheliäisestä erehdyksestä, etten minä ole samalla hän kuin minä…
Olenko koskaan vihannut elämää, puhdasta, julmaa ja voimakasta elämää? Voi mikä hulluus ja väärinkäsitys! Vain itseäni minä olen vihannut, siksi, etten kestänyt sitä. Mutta minä rakastan teitä… teitä kaikkia onnellisia, ja pian olen pääsevä ahtaasta vankilastani, joka on erottanut minut teistä; pian se puoli minua, joka rakastaa teitä, minun rakkauteni teihin, on pääsevä vapauteen, on liittyvä, yhtyvä teihin… teihin ja teidän kauttanne kaikkiin! — —
Hän itki, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki sellaisen onnen vapisuttamana, hurmaamana ja nostattamana, jolle ei mikään maailman tuskallinen suloisuus vedä vertaa. Tämä se oli, kaikki tämä, joka oli pitänyt hänet eilisillasta asti kuin juopumuksen tilassa, joka oli yöllä liikkunut hänen sydämessään ja herättänyt hänet kuin orastava rakkaus. Ja kun hän nyt uskalsi käsittää ja tuntea sen — ei sanoina ja ajatusyhtyminä, vaan äkillisenä, autuuttavana sisimpänsä kirkastumisena — oli hän jo vapaa, oli hän jo oikeastaan vapautettu, irti kaikista luonnollisista ja teennäisistä kahleista ja rajoituksista. Hänen synnyinkaupunkinsa muurit, joiden keskelle hän oli tieten tahtoen asettunut, avautuivat ja paljastivat hänen nähtäväkseen maailman, koko maailman, josta hän nuoruudessaan oli nähnyt kappaleen sieltä, kappaleen täältä, ja jonka kuolema lupasi lahjoittaa hänelle kokonaisuudessaan. Ajan ja paikan, siis historian pettävät käsitysperustat, huoli laajemmasta historiallisesta jatkuvaisuudesta jälkeläisten kautta, historian loppumisen pelko — tuo kaikki vapautti hänen henkensä eikä enää estänyt häntä käsittämästä iankaikkisuutta. Millään ei ollut alkua eikä loppua. Oli vain iankaikkinen nykyolevaisuus. Ja se voima hänessä, joka rakasti elämää suloisella, ahdistavalla ja kaihoisalla rakkaudella ja josta hän oli vain epäonnistunut osa — tulisi aina löytämään pääsyn tuohon nykyolevaisuuteen.