Minä olen saava elää! kuiskasi hän tyynyynsä, itki… eikä seuraavalla hetkellä enää tiennyt miksi. Hänen aivonsa eivät toimineet, hänen tietonsa sammui, eikä hänessä jälleen ollut muuta kuin äänetön pimeys. Mutta se on palaava! vakuutti hän itselleen. Eikö se jo ollut minun vallassani?… Ja tuntien, miten tajuttomuus ja uni vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, vannoi hän mielessään, ettei hän ollut milloinkaan päästävä käsistään tuota ylimaallista onnea, vaan oli keräävä voimansa, lukeva, tutkiva ja oppiva uutta, kunnes saattoi omaksua itselleen täydelleen sen maailmankatsomuksen, josta tämä kaikki oli lähtenyt.
Mutta se ei käynyt; jo seuraavana aamuna, kun hän herätessään muisti hiukan häpeillen eilisiä henkisiä vaelluksiaan, aavisti hän noiden kauniiden aikeiden toteuttamattomuuden.
Hän nousi myöhään vuoteesta, ja hänen oli jouduttava viipymättä raatihuoneelle kokoukseen. Tuon suippopäätyisen ja mutkittelevakatuisen kaupungin julkinen, kaupallinen ja porvarillinen elämä vaati taas hänen henkensä ja voimansa. Heittämättä mielestään alkamansa ihmeellisen kirjan lukemisen jatkamista alkoi hän kuitenkin kysellä itseltään, saattoivatko tuon yön elämykset todenteolla ja ajanpitkään kiinnittää hänen mieltään ja oliko niillä kuoleman lähestyessä oleva käytännöllistä paikkansapitäväisyyttä. Hänen porvarilliset vaistonsa panivat vastaan. Hänen turhamaisuutensa teki sen myös: pelko kaikkea omituista ja naurettavaa kohtaan. Sopivatko nuo tuollaiset asiat hänelle, hänelle, senaattori Thomas Buddenbrookille, kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalle?…
Hän ei joutunut enää koskaan avaamaan tuota merkillistä kirjaa, joka kätki niin paljon kalleuksia, puhumattakaan siitä, että hän olisi hankkinut itselleen teoksen puuttuvat osat. Hermostunut pikkumaisuus, joka oli vuosien kuluessa saanut hänet valtaansa, kulutti hänen päivänsä. Tuhansien mitättömien, arkipäiväisten pikkuseikkojen kiusaamana, joiden järjestyksessä pitäminen ja suorittaminen oli hänelle alituinen vitsaus, oli hänen tahtonsa liian heikko saadakseen aikaan järjestelmällisen ajan jaon. Ja noin kaksi viikkoa sanotun iltapäivän jälkeen oli hän päässyt sellaiseen tulokseen, että käski palvelustytön hakemaan heti erään kirjan, jonka hän oli löytänyt puutarhapöydän laatikosta, ja panemaan sen kirjakaappiin.
Mutta sen jälkeen kävi niin, että Thomas Buddenbrook, joka oli ojennellut odottavasti käsiään viimeisiä, korkeimpia totuuksia kohtaan, vaipui raukeasti takaisin niiden käsitysten ja mielikuvien keskelle, joihin hänet oli lapsesta asti totutettu. Hän kulki ajatellen yhtä, persoonallista Jumalaa, ihmislasten isää, hänen ainosyntyistä poikaansa, jonka hän oli lähettänyt maailmaan kärsimään ristinkuoleman meidän puolestamme — joka viimeisenä päivänä oli tuomitseva kaikkia ja jonka jalkojen juuressa senjälkeen alkavan iankaikkisuuden kuluessa hyvät olivat saavat korvauksen murheenlaakson vaivoista ja kärsimyksistä… Hän ajatteli tuota kaikkea, koko tuota hieman sekavaa ja luonnotonta tarinaa, johon ei vaadittu ymmärtämistä, vaan ainoastaan kuuliaista uskoa, ja jonka lapselliset sanat olivat olevat ihmisen turvana viimeisen kamppailun hetkinä… Todellako?
Voi, tämäkään ei suonut hänelle täyttä rauhaa. Tuo kauppahuoneensa, vaimonsa, poikansa, nimensä, sukunsa kunniaa koskevien huolien vaivaama mies, tuo rasittunut mies, joka hädintuskin jaksoi pitää asunsa hienona ja moitteettomana ja pysyä itse pystyssä — hän oli jo useamman päivän kiusannut itseään kysymyksellä, olikohan hänen sielunsa kuoleman jälkeen heti pääsevä taivaaseen vai alkaisiko autuus vasta lihan ylösnousemuksen päivänä… Ja missä oli sielu sillä välin? Oliko hänelle koulun tai kirkon taholta koskaan selitetty tätä? Eikö ollut edesvastuutonta jättää ihmistä näin suureen tietämättömyyteen? — Ja hän oli vähällä lähteä tervehtimään pastori Pringsheimiä, hakea häneltä neuvoa ja lohdutusta, kunnes hän viime hetkellä jätti sen tekemättä peläten olevansa naurettava.
Viimein heitti hän mielestään tuumailut ja jätti kaiken Jumalan huomaan. Mutta koska hän iankaikkisten asioittensa järjestämisessä oli johtunut niin epätyydyttävään tulokseen, päätti hän ainakin saattaa ajalliset asiansa tyydyttävään kuntoon ja ryhtyi siis toteuttamaan jo kauan pohtimaansa aietta.
Eräänä päivänä kuuli pikku Johann päivällisen jälkeen isänsä sanovan äidille arkihuoneessa, jossa nämä joivat kahvia, että hän odotti tänään luokseen asianajaja, tohtori sitä ja sitä tehdäkseen tämän kanssa testamenttinsa, jonka kirjoittamista hän ei tahtonut siirtää epämääräiseen tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin harjoitteli Hanno salongissa soittoläksyään. Mutta kun hän sen jälkeen oli menossa eteisen poikki, tapasi hän portaissa isänsä ja pitkään mustaan päällystakkiin puetun herran, jotka olivat tulossa ylös.
»Hanno!» sanoi senaattori lyhyesti. Ja pikku Johann seisahtui, nielaisi ja vastasi hiljaa ja nopeasti: »Niin, isä…»
»Minulla on tärkeitä toimia tämän herran kanssa», jatkoi hänen isänsä. »Asetu, ole hyvä, tähän ovelle» — hän osoitti tupakkahuoneen ovea — »ja pidä silmällä, ettei kukaan, huomaa tarkoin: ei kukaan, häiritse meitä.»