»Kyllä, isä», sanoi pikku Johann asettuen ovelle, joka sulkeutui herrojen jälkeen.
Hän seisoi siinä merimiessolmustaan pidellen, kaivertaen kielellään hammasta, jota hän epäili, ja kuunteli vakavia, matalia ääniä, jotka kuuluivat huoneen perältä. Hänen päänsä ohimoille kihartuvine vaaleanruskeille hiuksineen oli kallellaan, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä katsoivat kokoonvedettyjen kulmakarvojen alta, räpytellen, sivulle. Ja niiden luotaantyöntävä, miettivä ilme oli aivan samanlainen kuin se, joka niissä oli ollut hänen seisoessaan isoäitinsä paarien ääressä, hengittäen varovasti kukkien tuoksua ja tuota vierasta ja kuitenkin niin merkillisen tuttua hajua.
Ida. Jungmann kulki hänen ohitseen ja sanoi: »Hannoseni, poikaseni, minne sinä jäit ja mitä sinä seisot siinä?»
Kyttyräselkäinen oppilas ilmestyi konttorista sähkösanoma kädessä ja kysyi senaattoria.
Ja molemmilla kerroilla ojensi pikku Johann tummansiniseen, ankkurilla varustettuun merimieshihaan puetun käsivartensa vaakasuorasti oven eteen, pudisti päätään ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa, mutta varmasti: »Ei kukaan pääse sisään — isä tekee testamenttia.»
KUUDES LUKU.
Syksyllä sanoi tohtori Langhals vilkutellen kauniita silmiään kuin nainen: »Hermot, herra senaattori… kaikkeen ovat syynä vain hermot. Joskus on verenkierrossakin vikaa. Saanko antaa neuvon? Teidän pitäisi vielä tänä vuonna levähtää vähän! Pari kesäistä sunnuntaita meren rannalla ei tietenkään ole voinut saada paljon aikaan… Nyt on syyskuun loppupuoli, Travemünde on vielä käytettävissä, se ei vielä ole aivan tyhjillään. Lähtekää sinne, herra senaattori ja viettäkää vielä vähän aikaa meren rannalla. Pari kolme viikkoa saa jo ihmeitä aikaan…»
Ja Thomas Buddenbrook suostui. Mutta kun hänen omaisensa kuulivat päätöksestä, tarjoutui Christian häntä saattamaan.
»Minä lähden mukaan, Thomas», sanoi hän muitta mutkitta. »Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan.» Mutta vaikka senaattorilla oli yhtä ja toista sitä vastaan, suostui hän taas.
Asianlaita oli sellainen, että Christianilla oli nykyään enemmän aikaa kuin koskaan, sillä horjuvan terveyden tähden oli hän huomannut olevansa pakotettu jättämään viimeisenkin kauppatoimensa, samppanja- ja konjakki-asioimisen. Miehen haamu, joka hämärässä istui hänen sohvallaan nyökäten hänelle, ei onneksi enää ollut näyttäytynyt. Mutta hänen ajoittainen »vaivansa» vasemmalla puolella oli yhä pahentunut, ja siihen liittyi suuri määrä muita vammoja, joita Christian piti huolellisesti silmällä ja joita hän kuvaili nenä kurtussa kaikkialla. Kuten jo ennenkin kieltäytyivät hänen nielemislihaksensa usein toimimasta, niin että hän sai istua pala kurkussa pöydässä, pienten pyöreiden syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Kuten jo ennenkin vaivasi häntä usein epämääräinen voittamaton pelko kielen, nielun ja muiden paikkojen, jopa ajatuskyvynkin lamaantumisesta; mutta pelko taisi olla itse vaivaa suurempi? Hän kertoi perusteellisesti miten hän eräänä päivänä teetä valmistaessaan oli pitänyt palavaa tulitikkua avonaisen spriipullon yläpuolella, eikä keittokoneen päällä, niin että hän itse ja koko talon väki ja ehkä naapuritkin olivat olleet vähällä joutua hirveän kuoleman uhreiksi… Se oli jo liian vaarallista. Mutta eräs kauhistava sairaudenilmiö, jonka hän viime aikoina oli havainnut itsessään ja jota hän koetti kuvailla kaikista perinpohjaisimmin, tehdäkseen sen käsitettäväksi, oli se, ettei hän määrättyinä päivinä, määrätyllä säällä ja määrätyssä mielentilassa voinut nähdä avonaista ikkunaa tuntematta hirveää, aivan aiheetonta halua syöksyä alas… hurjaa, pakottavaa halua, järjetöntä ja epätoivoista yltiömieltä. Ja eräänä sunnuntaina, kun suku oli kutsuttu päivälliselle Fischergruben varrelle, kuvaili hän, miten hänen oli täytynyt panna liikkeelle koko tahdonvoimansa ja ryömiä avonaisen ikkunan luo sulkeakseen sen… Mutta silloin kaikki rupesivat huutamaan eikä kukaan tahtonut kuulla enempää.