Niinpä sekin mielijohde, joka juurikään oli niin myöhään ja äkkiä häneen iskenyt, hyvin pian hillittiin järkisyiden ja nuoresta pitäen kehitetyn itsekurin avulla, jolloin se sai oikean valaistuksensa. Hänellä oli ollut aikomus kehittää muuan teos, jota varten hän eli, erääseen tiettyyn kohtaan, ennenkuin hän muuttaisi maalle, ja tuo ajatus ruveta maankiertäjäksi, mikä kuukausiksi riistäisi hänet työn äärestä, oli liian kevytmielinen ja niin vastoin kaikkia suunnitelmia, ettei sitä kannattaisi edes vakavasti pohtia.

Ja silti hän tiesi liiankin hyvin, mistä syystä tuo ahdistus niin äkkiarvaamatta oli johtunut. Pakokauhua se oli, tunnusti hän itselleen, tuo etäisyyden ja uuden kaipuu, tuo vapautuksen, helpotuksen ja unohduksen himo — halu päästä pois työn äärestä, jäykän, kylmän ja intohimoisen raatamisen arkiympäristöstä. Tosin hän rakasti sitä, rakasti jo melkein hermoja kuluttavaa ja päivittäin uudistuvaa taistelua sitkeän ja ylpeän, niin useasti koetellun tahdon ja yhä lisääntyvän väsymyksen välillä, josta kukaan ei saisi tietää mitään ja jota tuotanto ei saisi millään lailla ilmaista, ei merkilläkään paljastaa voimien pettäneen tai veltostuneen. Mutta järkevältä tuntui olla jännittämättä jousta liiaksi, itsepintaisesti tukahduttamatta niin elävästi tuntuvaa tarvetta.

Hän ajatteli työtään, ajatteli sitä kohtaa, johon hänen jälleen tänään, kuten eilenkin, oli täytynyt pysähtyä ja joka ei näyttänyt mukaantuvan kärsivälliseen sommitteluun eikä ripeään sivallukseen. Hän tutki sitä uudelleen, koetti murtaa tai purkaa esteen ja luopui hyökkäyksestä, väristen vastenmielisyydestä. Tässä ei ollut mikään tavaton vaikeus voitettavana, mutta häntä lamauttivat haluttomuuden tuottamat epäilykset ja se paisui niin valtavaksi tyytymättömyydeksi, ettei mikään enää voinut sitä vaimentaa.

Tyytymättömyys oli tosin jo nuorukaiselle merkinnyt kyvyn olemusta ja sisintä luonnetta, ja siksi hän oli hillinnyt ja viilentänyt tunnetta, koska hän tiesi sen olevan taipuvaisen tyytymään iloiseen likimääräisyyteen ja puoleen täydellisyyteen. Kostiko siis nyt tuo kahlehdittu aistimus jättämällä hänet ja kieltämällä hänen taiteeltaan kannatuksensa ja siivittämisensä ja viemällä mukanaan kaiken halun, muodon ja ilmaisun viehätyksen?

Ei niin, että hän olisi luonut huonoa: se ainakin oli vuosien tuottama etu, että hän voi joka hetki olla tyynen varma mestaruudestaan. Mutta kansan, sitä kunnioittaessa hän itse ei siitä iloinnut, ja hänestä tuntui, että hänen työstään puuttuivat ne tulisesti räiskyvän mielen tunnusmerkit, joilla ilon synnyttäminä enemmän kuin millään sisäisellä arvolla on se tärkeämpi etu, että niistä tulee nauttivan maailman ilonaihe.

Hän pelkäsi viettää kesää maalla yksinään pienessä talossa palvelustytön kanssa, joka valmisti hänen ruokansa, ja miespalvelijan kera, joka toi sen hänelle pöytään. Hän pelkäsi tuttuja maisemia vuorenhuippuineen ja -seinämineen, jotka jälleen ympäröisivät hänen tyytymätöntä hitauttaan. Ja näin ollen oli vaihtelu tuiki tarpeen, hiukan tilapäiselämää, tyhjäntoimittamista, kaukoilmaa ja uutta verta, niin että kesästä tulisi hyödyllinen ja tuottava. Matkoille siis — hän oli siihen tyytyväinen. Ei kovin kauas, ei juuri tiikerien luo. Makuuvaunussa yö ja kolmen, neljän viikon lepotovi jossakin kaiken maailman lomapaikassa, lempeässä etelässä.

Näin hän mietti kuullessaan Ungerer-katua lähestyvän sähköraitiovaunun jyminän, ja vaunuun noustessaan hän päätti käyttää illan tutkimalla karttaa ja aikataulua. Vaununsillalla hänen päähänsä pälkähti etsiskellä olkihattuista miestä, joka oli ollut hänen toverinsa tämän kutakuinkin kohtalokkaan viivähdyksen aikana. Mutta vieraan häviäminen jäi selittämättömäksi: häntä ei näkynyt entisellä paikallaan, ei seuraavalla pysäkillä eikä vaunussakaan.

TOINEN LUKU

Gustav Aschenbach, »Preussin Fredrikin» elämäkertaa kuvaavan, selvän ja valtavan proosaeepoksen tekijä, kärsivällinen taiteilija, joka niin kauan ja uutterasti kutoi »Maja»-nimistä rikaskuvioista, erään aatteen varjossa niin monenlaista ihmiskohtaloa yhteenkeräävää romaanimattoa, sen väkevän tarinan luoja, jonka nimeksi oli pantu »Muuan kurja» ja joka osoitti kokonaiselle kiitolliselle nuorisolle, että mitä syvimmän tiedon toisella puolen on siveellisen päättäväisyyden mahdollisuus, ja vihdoin (ja näin onkin lueteltu hänen kypsyyskautensa teokset) »Henkeä ja taidetta» käsittelevän intohimoisen tutkielman laatija, joka siinä ilmenevän järjestävän kyvyn ja vastakohtiin perustuvan kaunopuheisuuden nojalla sai vakaat arvostelijat panemaan sen välittömästi Schillerin koruttomasta ja hentomielisestä runoudesta lausumien mietteiden rinnalle, oli syntynyt Slesian maakunnan piirikaupungissa L:ssä arvokkaan oikeusvirkamiehen poikana. Hänen esi-isänsä olivat olleet upseereita, tuomareita, hallintovirkamiehiä, henkilöitä, jotka kuninkaan ja valtion palveluksessa olivat viettäneet ryhdikästä, moitteettoman karua elämää. Syvempää henkisyyttä oli kerran heidän joukossaan Ilmennyt eräässä saarnamiehessä, vilkkaampaa, aistillisempaa verta oli perheeseen tuonut edellisen sukupolven aikana runoilijan äiti, böömiläisen kapellimestarin tytär. Häneltä periytyivät pojan ulkomuodossa ilmenevät vieraan rodun tuntomerkit. Virkatoimen selväpiirteisen tunnollisuuden ja tummempien, tulisempien vaistojen avioliitossa saattoi syntyä taiteilija, jopa tällainen erikoinen taiteilija.

Koska hänen koko olemuksensa rakentui maineen pohjalle, osoittautui hän, ellei varsinaisesti varhaiskypsäksi, niin ainakin jo varhain julkisuudelle kypsäksi ja taidokkaaksi äänensävynsä päättäväisyyden ja persoonallisen ytimekkyyden nojalla. Miltei jo koulupoikana hänellä oli tunnettu nimi. Kymmentä vuotta myöhemmin hän oli oppinut edustamaan kirjoituspöytänsä äärestä, hoitamaan mainettaan, olemaan sävyisä ja tärkeä kirjetyylissään, jonka tuli olla lyhyttä (sillä menestyvän ja luotetun osalle tulee monia ahdistelevia vaatimuksia). Nelikymmenvuotiaana, varsinaiseen työhön kuuluvien rasitusten ja vaihtelujen uuvuttamana, hänen täytyi päivittäin selviytyä kirjeistä, joissa oli kaikkien mahdollisten maiden postimerkkejä.