AADA WILDE
Norjalaisen naisen kohtalo
Kirj.
THOMAS P. KRAG
Suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä,, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1912.
I.
Vähän yli kaksisataa vuotta sitten tuli loppukesäpäivänä mies soutaen Vorre-rannalle — ranta oli saanut nimensä vallan lähellä olevasta metsästä; hän istui isossa leveäkokkaisessa veneessä, jonka huolellisesti sitoi kiinni. Ja nyt hän jäi loikomaan veneeseen, näin eläen päivä päivältä huoneessa, jossa tuskin oli tilaa kääntymiseen. Ja vaikka kuuluukin kovin uskomattomalta, hän eli tässä veneessä kokonaista viisi vuotta, talvet ja kesät. Tällä ajalla ei häntä koskaan nähty päivisin. Mutta iltaisin hänet joskus nähtiin kylässä, joka oli neljänneksen matkan päässä Vorre-rannasta. Siellä hän osti eräästä pikkupuodista ruokaa ja juomaa, mitä tarvitsi ja palasi aina joutuin takaisin veneeseensä. Usein hän saattoi pelästyttää vastaantulijan, jonka kohtasi, kun puoliyön aikaan pohjatuulella ja pimeässä, selkä kumarassa kulki tietä pitkin, kantaen myttyään kainalossa.
Mutta kevätpäivänä, kuudetta vuotta käydessä, hän aamulla meni rannalle ja katseli kauan ympärillensä, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku hänet huomaisi. Ja siitä lähtien hän ei enää mennyt veneeseen. Jopa hän sen myi, ja kaiken, mitä siinä sisällä oli. Jonkun ajan kuluttua hän osti itselleen kartanonpaikan ja sen lisäksi pienen maatilkun, rakensi itselleen talon ja ryhtyi raivaamaan maaperää vapaaksi kivistä ja juurista. Eikä kestänyt monta vuotta, ennenkuin hänen maillaan ja pelloillaan iti ja kasvoi, ja kun hän kuoli sittenkuin rehellisesti talonpoikana oli raatanut parikymmentä vuotta, hänen vaimonsa — ylempää laaksosta kotoisin olevan loisen tytär, jonka seitsemän vuotta ennen kuolemaansa oli nainut, ja josta hänellä oli kaksi lasta — jäi hänen jälkeensä perimään enemmän rahoja, kuin mitä oli luullut hänellä olleen.