Ensi aikoina, rakennettuaan talon ja raivattuaan maan, Peter Wilde — tämän hän sanoi nimensä olevan — oli huonomaineisten kirjoissa miehenä, joka varmaankin kauan oli pysynyt piilossa jos jonkin pahanteon tähden. Mutta uurastava elämänsä ja auliutensa auttamaan toisia tuotti hänelle vähitellen ihmisten luottamuksen, ja paljon oli niitä, jotka keräytyivät hänen paariensa ympärille.

Mikäli tiedän, ja vanhojen ihmisten kertomuksista päättäen, jotka olivat puolestaan kuulleet sen isovanhemmiltaan, olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa ja vielä eteenpäinkin hyvin vireitä ihmisiä, jotka naimakauppojen ja oman ponnistuksen avulla laajensivat talon viljelystä. Kävisi liian pitkäksi ja vaivalloiseksi läpikäydä koko sukutaulua ja talon varttumisen kehitystä, pantakoon ainoastaan merkille, että kaikki nämä miehet edistyivät askel askeleelta, niin että saivat vakaan mielen ja palavan valistuksen kaihon. Ja lisäksi, että Anders Wilde (kuoli 1790) saattoi varallisuuttaan vahingoittamatta rakennuttaa ison talon, josta näki laajalti vihanneita maita, kanervikkoja ja sammalsoita, jopa ylimmistä kattoakkunoista vilahdukselta mertakin.

Mutta ainoastaan kahdella taholla oli talolla tasaiset ja lempeän hymyilevät ympäristöt. Pohjoisen ja lännen puolella oli Vorre-metsä ja Bö-tunturi. Vorre-metsä oli tiheä, niin että oli vaikea päästä läpi. Bö-tunturi oli äkkijyrkkä, niin että ainoastaan villit eläimet ja isot metsälinnut siellä asustivat. Kolme kertaa viimeksi kuluneena kymmenenä vuotena oli talon väki löytänyt kuolleita susia, jotka olivat suistuneet alas ja loikoivat niskat taittuneina jyrkimmän rinteen juurella. Lumipyry oli kaiketi yllättänyt ne ylhäällä tunturin harjalla.

Bö-tunturilla oli tarinansa susista, ja samoin oli Vorre-metsällä tarunsa Huima härästä.

Se kerrottakoon.

Kun Anders Wilde pani enemmän arvoa kauniiseen taloon ja suureen karjaan kuin runsaisiin rahasäästöihin, ja kun hän ei rahojaan itkenyt, sai kartano hänen aikanaan paitsi komeata asuintaloa isoine ulkorakennuksineen lisäksi joukon hevosia, kauniita ja voimakkaita, ja isosarvisia ja raskasutareisia lehmiä. Mutta erityisen kuuluisa oli Huima härkä, jota ihmiset tulivat kaukaa katsomaan, ja josta talollinen Joel Grättung turhaan tarjosi viisisataa riksiä (hän kiljui vihoissaan, kun ei sitä saanut). Mutta se oli liian väkevä taipumaan kurin alaiseksi, ja eräänä päivänä, kun se kävi laitumella syöden puna-apilaa, se katkaisi paksun liekaköyden, johon oli kytketty, ja hyökkäsi mylvien Vorre-metsään. Anders Wilde lähetti useita sitä etsimään, mutta metsä oli syvä, ja härän mylvinä, joka silloin tällöin kuului, oli epävarma opas, kaiku kun vastasi Bö-tunturilta ja vielä kauempaakin. Kerran tosin etsijät löysivät puron rannalta jälkiä, jotka eivät saattaneet olla vanhoja; mutta Huimaa he eivät löytäneet. Ja kuitenkin pitkin kesää tuli sana muutamilta henkilöiltä, jotka olivat sen nähneet. Se oli isompi ja rajumpi kuin kaikki muut härät niillä seuduin. Sen silmät olivat pikemmin hurjat kuin ilkeät. Muiden härkien voima kytkettiin pilttuuseen tai liekaköyteen, mutta se temmelsi vapaana avarassa metsässä. Se oli melkein kesyttömän metsäeläimen näköinen.

Sen sarvet olivat mustanruskeat, ja sen nahka oli pörröinen.

Anders Wilde luuli jonkun aikaa, että talonpoika Joel Grättung oli puolestaan edistänyt härän irtipääsemistä; mutta ne, jotka paremmin tunsivat asian, arvelivat, että talon paimenella Njell’illä oli jotain asian kanssa tekemistä. Eräänä päivänä kun tämä paimen oli päihdyttänyt itsensä, hän virkkoi Huimasta puhuttaessa:

— Minä en sitä päästänyt, vaan se tempautui itse irti ja meni metsään. Silloin pälkähti päähäni, ettei se tehnyt sitä aiheettomasti, vaan jonkun seikan vuoksi, jolle me emme mahda mitään. Ja minä menin sen jälkeen ja huomasin vielä paremmin, että jokin seikka veti sitä metsää kohti, se nyökäytti päätään, ja minä ymmärsin, että se sanoi hyvästi, ja minäkin nyökäytin sille hyvästiäni, ja silloin se vielä kerran käänsi päätään ja mylvi, ja silloin käsitin, että se pyysi, etten noutaisi ketään sen luo, ja minä vastasin luonnollisesti myöntävästi…

Monet väittivät, että tämä oli miehen puhetta, jonka pään viina oli pimittänyt ja pannut sekaisin. Mutta todennäköistä oli ettei paimen tahtonut sitä löytää, siksi taitava hän oli, ja hän tunsi metsän liian hyvin, jotta ei olisi voinut. Hän saikin kuulla pahaa isännältään, joka sanoi: