— Ei, ei se teekään mitään, jos hän loikoo täällä, huomautti Gulland, onhan se tapahtunut ennenkin, sekä minun aikanani, että ennen minua. Onhan hän vanha täällä. Ja jos herrat ovat valmiit täällä, sammutan tulen.
He menivät sisälle pikkuhuoneeseen ja näkivät muutamien istuvan pöydän ääressä. He säpsähtivät nähdessään Carsten Stahlin ja laivanvarustaja Ornen istuvan jotenkin likellä toisiaan. Kapteeni Stahl ilmeisesti taas alkoi selvitä. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta laivanvarustaja Orne punoitti ja oli innoissaan. Hän jutteli milloin kenenkin kanssa. Mutta joskus hän vaikenikin, eikä kuullut ja nähnyt mitään ympärillään. Sitten hän ikäänkuin taas heräsi ja jatkoi puheluaan.
— Kas, herra kandidaatti, hän huusi, kun Rick istuutui. Minä koetan selittää näille herroille sitä, minkä selitin teille, ja minkä te tunnustitte oikeaksi; mutta täällä se ei käy niin helposti.
— Muistakaa, herra laivanvarustaja, että selititte sen minulle, kuinka sanoisin, alkuperäisen luonnon helmassa ja yötuulessa, ettekä neliskulmaisen pöydän ääressä.
— Ei sinne nyt sovi mennä, sanoi Orne vallan vakavana… Mutta minusta tuntuu, kuin pitäisi sitä ymmärtää. Sanotaan, että turkkilainen on julma. Mutta emme saa mitata häntä meidän kyynärämitallamme. Minä siis väitän: kun turkkilainen hukuttaa uskottoman vaimonsa säkkiin suljettuna, niin hän kostaa kaikessa hiljaisuudessa ja surullisena.
Kaksi vanhanpuoleista herraa nauroi paljon: — siis hiljaisesti ja surullisesti hän kostaa vaimolleen, ha, ha haa.
— Niin, sanoi Orne, ja siveli ohutta harmaata tukkaansa, olen itse kuullut sen turkkilaiselta, jonka hyvin tunsin. Olenhan tuntenut paljon ihmisiä; sillä olen ollut monessa paikassa maailmalla. Ja tämä siis oli turkkilainen, jonka tunsin. Minä sanoin hänelle: — luulenpa kuitenkin, että turkkilainen itkee, hukuttaessaan uskottaman vaimonsa. — Ja hän vastasi: — Muhamettilainen ei itke; mutta vaimonsa kuolema on hänelle surullinen tyydytys kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta. Ettekö käsitä, että silloin on, niinkuin olla pitää: lämpöinen, hekkumallinen uskoton vaimo säkissä. Ja vielä enempikin: hän on säkissä, kun tämä viskataan veteen ja vajoaa pohjaan. Katsokaahan, nyt loikoo tuo valkoinen ruumis ja vääntelee itseään, liikkuu rajusti, lakkaamatta. liikkukoon vaan, onhan se kyllin temmeltänyt niinä öinä, jolloin petti miehensä. Oi, kuinka hänessä sentään on paljon elämää. No, hetken kuluttua se asettuu, ehkä silloin tällöin raju nykäys, mutta yhä hiljaisemmaksi se käy. Ja muhamettilainen näkee hänen lopulta loikovan siinä liikkumattomana. Ja hänen suunsa ja silmänsä ja korvansa ovat täynnä vettä, hän on kylmä ja jäykkä… kuolema sovittaa… Muhamettilainen tuijottaa eteensä, ikäänkuin näkisi hänet. Kuten sanottu, hän on saanut surullisen hyvityksen kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta… Niin, tuollaista hän puhui. Minä hänet ymmärrän.
Monet herroista katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Toiset rypistivät nenäänsä ja kohottivat hartioitaan. Jokunen katsoi salaa kapteeni Stahliin. Tämä ei sanonut sanaakaan, poltti hyvin tyynesti tummaa sikaaria ja tuijoitti järkähtämättä laivanvarustaja Orneen, joka nyt oli vaiti. Stahlin suu oli koko ajan vääntynyt hieman sivulle. Jonkunlaista ivaa tai hymyä.
Mutta hetken kuluttua kapteeni Stahl nousi äkkiä ja poistui kulkien huoneiden läpi, sanomatta kellekään hyvää yötä. Kuultiin hänen hoipertelevan pöytiä vastaan, niin että laseja kaatui kumoon.
Useimmat katsahtivat kummastuneina. Muutamat nuorista herroista hymyilivät. Eräs kuiskasi: