Juuri päivää ennen kuolinsanoman saapumista oli Aada saanut kirjeen Alfilta, joka kirjettä kirjoittaessaan ei ollut hyvin kaukana. Aada oli ajatellut tätä kirjettä lukiessaan: — tokko hän koskaan palaa kotia? Ja kun hän nyt kulki näissä ajatuksissa, tuli sanoma Carstenin kuolemasta. Se vaikutti häneen hyvin kamalasti. Hän ajatteli: — kuinka ihmiset ovat yksinäisiä… kaikki olemme yksinäisiä… Carsten on yksin, ja Alf on yksin, ja minä olen yksin. Hän loi katseensa Vorre-kartanon maille, metsille ja tuntureille. Nyt ne eivät kehoittaneet häntä tulemaan luokseen, kuten aina ennen. Nyt ne lepäsivät unisina ja äänettöminä.
Aada matkusti Sandbyhyn. Hän oli läsnä hautajaisissa. Ei kukaan saattojoukosta häntä tuntenut. Hän istui itsekseen ajatuksineen. Sillä paljon liikkui hänen sisällään. Ajatukset tulivat suurina joukkoina: valkeat, kultaiset ja synkät ajatukset. Ja nämä ajatukset kulkivat varjojen tavoin hänen ohitsensa. Äkkiä ne ilmaantuivat, äkkiä ne katosivat.
Palattuaan Vorre-kartanoon hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja lamautuneeksi. Hieman häntä tosin auttoi se, että hän lähimpänä aikana sai paljon hommaa Carstenin raha-asioiden järjestämisestä (niin, tämä toimi todella oli omansa hajoittamaan hänen ajatuksiaan), sillä Carsten oli jättänyt jälkeensä paljon velkoja. Tiesihän Aada, että isänsä oli maksellut niitä monta kertaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen isänsä elinajoilta vielä paljon muitakin velkoja jälellä.
Ja kun tämä oli suoritettu, eräs toinen seikka siirtyi hänen ajatusmaailmaansa: Alfilta tuli kirje, joka kertoi, että hän pian tuli kotia — kuukauden tai parin kuluttua. Tarkemmin ei paluu-aikaa oltu mainittu. Kuinka suuresti tämä kirje häntä ilahutti. Sillä edelliset hänen saamansa kirjeet olivat hänen surukseen kertoneet, että hän, Alf, nyt oli tullut perämieheksi englantilaisella parkkilaivalla: — missä hyvin viihdyn. Kotona on niin hiljaista. Missä vaan liikkuu kotimaassa etelässä tai pohjaisessa, on niin hiljaista. —
Eräänä päivänä hän äkkiä astui sisään ovesta äitinsä luo. Aada joutui voimakkaan mielenliikutuksen valtaan näin odottamatta nähdessään hänet. Ensi hetkinä hän saattoi mutista ainoastaan muutamia epäselviä sanoja. Alf otti hänen päänsä käsiensä väliin, nyökkäsi hänelle ja suuteli häntä moneen kertaan. He istuivat nyt yhdessä jutellen, ja äiti katsoi häneen koko ajan. Niin, hän oli hänen Alfinsa. Olivathan hänen silmänsä kuin hyvillä lapsilla. Mutta jotakin muutakin hän huomasi: noissa silmissä piili vielä kaukomatka, se purjehdusinto, joka ei hellitä. Alf ei puhunut siitä; mutta juuri kun hän ei puhunut, huomasi, missä hänen ajatuksensa harhailivat, harhailivat vahvassa tuulessa kaukana valtamerellä. Niin, sen sanoivat äänettöminä hetkinä hänen tuijottavat katseensa.
Ja kun hänessä näkyi jotain hymyn tapaista, oli, kun olisi hän lähestynyt maata, jota ei ennen ollut nähnyt, mutta jonka tarjoamia ihanuuksia hän nyt ikävöi syliinsä.
Merimiehillä on aina ilme, kasvojen sävy, johon he usein ikäänkuin pysähtyvät ja jälleen vajoavat. Nämä kaksi seikkaa: tuo pitkä tuijoittava katse ja odottava hymy — ne olivat Alfille ominaiset.
Alf ja hänen äitinsä juttelivat. Äiti nyökkäsi usein hänen sanoihinsa.
Hän ei voinut muuta, sillä Alf oli väkevä. Eräänä päivinä Aada sanoi
tyynesti: — hän ei voinut sanoa muuta heidän keskustelunsa jälkeen —:
Ymmärrän sinua, täytyyhän sinun päästä matkustamaan.
Kolme päivää myöhemmin hän saattoi häntä ahojen ja kallioiden yli tuon pitkän matkan meren rannalle. Siellä odotti vene häntä. Hänen lyhyet sanansa kaikuivat niin järkähtämättömiltä, niin rakkailta, että Aada kävi kummallisen levolliseksi ja sanoi: — Rakas Alf, tiedän, että sinä minusta pidät.
— Pidänkö sinusta? hän katsoi äitiinsä ja toisti vielä kerran: pidänkö sinusta?