Ehkä hän ajatteli jotain; sillä muutamat kyynelet välkkyivät hänen katseessaan, eikä hän koettanut niitä salata.
Seuraavina päivänä Aada huolimatta pitkästä tiestä meni meren rannalle asti ja tuijoitti aavalle ulapalle. Eräs Vorre-kartanon palvelijatar, joka näki hänen menevän sinnepäin, kysyi, pitikö hänen tulla mukaan. Mutta sitä Aada ei tahtonut. Kolme kertaa meni pari renkiä häntä vastaan, hän kun viipyi myöhään.
Aadan oli tapana näinä vuosina, jolloin eli sangen yksin, nousta varhain aamulla ja mennä alas puistoon, kun vaan vuodenaika ja sää sen sallivat. Siellä hän sitten käveli ja katseli, kasvoivatko ne yrtit, kukat ja puut, joita siihen aikaan vaali, jopa hän istutti uusiakin. Tiesiväthän kaikki Vorre-kartanossa hyvin, että hän oleskeli siellä. Ja kun palvelijatar nouti häntä aamiaiselle, ei hän hakenut häntä mistään huoneesta, vaan puutarhasta jonkun kasvin tai puun luota.
Pitkin päivää hän oli useimmiten omassa huoneessaan, missä pehtori silloin tällöin kävi puhumassa kartanoa koskevista asioista, kysyen miten niiden suhteen oli meneteltävä. Aada harrasti suuresti sellaisia kysymyksiä, ja keskustelu pehtorin kanssa saattoi usein kestää kauan. Kun hän sitten lopulta oli mennyt, tuntui Aada usein muistavan vielä monta seikkaa. Sillä monasti hän veti kellon nuoraa ja käski palvelijattaren kutsua pehtorin takaisin. Hänellä oli vielä jotain hänelle sanottavaa.
Eräänä aamupäivänä, juuri kun Aada oli istuutunut tuoliinsa, ilmoitettiin hänelle, että muuan herra, joka tahtoi tulla hänen puheilleen, odotti sinisessä huoneessa. Hän meni nyt sinne sisälle, ja näki vanhanpuoleisen herran tulevan vastaan. Hän ei häntä tuntenut.
— Rouvaseni, hän sanoi, tahdoin tulla teitä tervehtimään. Olin kapteeni Stahlin ystäviä. Olen tehtailija Nils Maag, entinen luutnantti. Olen kerran nauttinut teidän ja miesvainajanne kestiystävyyttä … se oli Börgen linnoituksessa. Mutta siitä on nyt kaiketi kolmekymmentä vuotta. Niin että teillä oikeastaan on täysi syy pitää tarpeettomana, että nyt käyn teitä tervehtimässä.
Aada nyökkäsi:
— Muistan sen hyvin. Te kerroitte paljon monista ja pitkistä matkoistanne.
— Sen tein arvatenkin. Ja mikäli muistan, te molemmat olitte kyllin rakastettavia kuuntelemaan, mitä kerroin… No niin, hyvä rouva. Se oli silloin. Eikä se aika enää palaa. Onhan paljon nyt muuttunut. Carsten Stahl on kuollut.
Aada nyökkäsi taas.