Mutta sellainen matka on ihmiselämä. Kun kulkee päivänsä iloisilla, auringonpaisteisilla seuduilla, tai tummilla tuntureilla, silloin päiväkin jo on aikaa, ja vuosi pitkä aika. Ja jos aika kuluu nopeasti niin katoaa joka hetki, joka päivä, joka vuosi kuin itsestään. Ne muodostuvat kukiksi, helmiksi, kyyneliksi. Muistelemme sitä vuotta, ja hymyilemme silmän tuikkiessa. Muistelemme toista vuotta, ja katse käy raskaaksi kuin lyijy.
Mutta kuten jo sanottiin: pitkistä hetkistä ja autioista teistä on varsin vähän kerrottavaa.
XVI.
Hän antoi elämän häipyä pois. Vähitellen hän oli oppinut paljon, niin että hänellä oli harvoja tarpeita. Sitäpaitsi hän oli hyvin väsynyt. Ja hän huomasi, että voimat vähenivät.
Sentähden hän tuli ystäväksi vierasten seikkojen kanssa, tai seikkojen, joita ihmiset sanovat vieraiksi: luonnon ja yksinäisyyden, jotka kohoavat maasta ja taivaasta. Jotka tarjoavat lepoa ja uskollisuutta niille, jotka tuntevat, että pian siirtyvät pois.
Hän piti kolmesta vuodenajasta. Keväästä, joka levottomasti herätteli elämää, kesästä, ja sen pauhinasta, ja syksystä ja sen kullasta, kun luonto vaipui. Talvea hän piti rasittavana kylmän vuoksi. Sentähden hän pitkinä talvikuukausina kömpi ikäänkuin pesäänsä ja luki kirjojaan. Ne kirjat, joita hän vanhana luki, eivät olleet niitä kaikuvasti laulavia kirjoja, jotka olivat ilahuttaneet häntä yhdeksäntoistavuotiaana, jolloin ensimäinen kaiho lempeä ja elämää kohti hänet valtasi, ei niitä, jotka kertoivat kovista sieluntaisteluista, ja joita myöhemmin mielellään oli lukenut, kun itse oli elämää kokenut. Ne kirjat, joista hän nyt piti, kertoivat useimmiten seikoista, jotka olivat kaukana menneisyydessä, niin että taistelu ja melu muuttui vaan heikoksi humuksi, jota pitkä aika hiljensi kuin paksu verho. Näitä kirjoja saattoi verrata niihin, jotka vaivoin kohosivat haudoista ja puhuivat silmät puoleksi ummessa. Ja ne sanat, joita ne puhuivat, olivat tylsiä sanoja, jotka vivahtivat vaalenneisiin gobeliini-kudoksiin.
Näin oli pimeänä talvi-aikana. Mutta kun se aika tuli, jolloin elämä alkoi uudelleen, hän avasi ikkunansa ja huomasi miten maa hengitti. Hän huomasi puhkeavien lehtien hapahkon tuoksun, hän huomasi ensi hyönteiset, jotka vielä unisina talvihorroksesta kömpelösti lentelivät sinne tänne.
Mutta kesä tuli, ja aurinko oli korkealla taivaalla ja levitti itsestään sen suuren valon, josta kaikki kasvoi. Joskus hän, varsinkin alkukesästä, istuutui tuoliin ikkunan ääreen ja antoi auringon paistaa päälleen. Se loi lempeää voimaa hänen jäseniinsä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän siinä niin istui, tapahtui seuraavaa. Hän ei sitten tietänyt, oliko nukkunut, vai oliko ollut hereillä.
Hänestä tuntui, että hän oli hyvin nuori ja että istui jossakin Vorre-kartanon puutarhassa. Aurinko levitti paistettaan hänen ylitseen ja joku varpunen viserteli puissa. Hän oli juuri ollut keittiössä ja puhunut puutarhurin kanssa. Heidän oli määrä sinä iltapäivänä poimia puutarhamansikoita. Silloin kulki hänen isänsä ohi ja huusi: — Aada, Aada, tule nyt sisälle! — Kaikki oli niin selvää, että hän avattuaan silmänsä, huusi: — Kyllä, isä, minä tulen! ja hän tahtoi kavahtaa ylös ja joutui kovin hämilleen, kun istuikin siinä vanhana raihnaisena naisena.