— Kirjoitin tänään Aadalle, saattaakseni hänet pian järkiinsä. Mutta vastaus tulee kai olemaan samanlainen kuin ennen — sen pahempi. Niin, sen pahempi, Carsten, sillä vaikka minulla kyllä olisi vapaana valinta omistaa sinut yksin, tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että kaikki olisi hyvin taas teidän välillänne. Niin, pidänhän Aadasta niin paljon. Onhan hän kuitenkin niin rakastettava ja hyvä, vaikka onkin hyvin ankara…

Aada ei lukenut enempää. Hän pani loput kirjeistä takaisin. Ja hän lukitsi lippaan ja pani avaimet siihen, mistä oli ne ottanut.

Hän ei tuntenut mitään katkeruutta eikä vihaa. Hän tunsi vaan suurta ihmettelyä ja jotain alakuloisuuden tapaista sisimmässään.

Ja muistot?… Hän ei karkoittanut niitä pois, mutta hän ei jaksanut niitä useammin palauttaa. Ja niin ne vähitellen itsestään jäivät pois.

Seuraava Alfin kirje tuotti hänelle surua. Hän tahtoi nyt vastata rehellisesti siihen, mitä äiti niin usein oli kirjoittanut ja kysynyt häneltä, nimittäin että hän tulisi takaisin ja ottaisi Vorre-kartanon hoidon. Sitä hän ei voinut äidilleen luvata. Usein hän siitä oli huolissaan äitinsä vuoksi, jota rakasti; mutta hän ei mitenkään voinut asettua sinne lepoon. Saattoihan hän silloin tällöin käväistä kotona, mutta oikein pysyvästi asettua sinne hän ei voinut. Koko maa oli aina tuntunut hänestä liian hiljaiselta. Hän kaihosi nyt yhä enemmän levottomuutta, matkoja ja monia ihmisiä, ja sen hän löysi ainoastaan suurkaupungeista.

XV.

Pitkällä matkalla on monta tietä. Ensin kulkee tietä, joka on kostea aamukasteesta. Tuskin tuntee astumiaan askeleita. Sitten johtaa tie vilkkaiden seutujen halki, joissa on paljon taloja ja ihmisiä. Mutta tie kulkee tummien tunturienkin yli. Ja koko ajan katselee ympärilleen, ja tapahtuu niin paljon.

Mutta sitten tulevat pitkät tiet, jotka ovat edessä harmaina ja autioina. Siellä täällä kasvaa joku kukka tien laidassa; mutta nämä kukat eivät ole entisaikojen kukkia. Niillä ei ole entisten kukkien nuorta, pehmeätä voimaa; ne ovat kasvaneet karummassa maassa ja kylmemmässä ilmassa.

Joskus pyyhkäisevät jäätävät tuulet yli vaeltajan. Ja tie, joka on autio kuin ennen, johtaa yhä kauemmaksi pohjoiseen.

Mutta näinä hetkinä, jotka kuluvat hitaina, tapahtuu niin vähän, ja niistä on vähän kerrottavaa. — —