Eräänä yönä, muutaman hetken ennen kuolemaansa, hän heräsi siitä, että Martha täti oli hänen luonansa. Aada loikoi hiljaa ja odotti. Martha täti sanoi:
— Niin, muistatko nyt, että tulit luokseni hääpäivänäsi, ja minä sanoin sinulle: — Kuinka hieno ja valoisa sinä olet! Minä ajattelinkin usein: Tulkoon hän valoisalle puolelle elämää. Tulithan sinä oikeastaan valoisalle puolelle, rakas.
Aada vastasi: — Niin, kun nyt taas tapaamme, Martha täti, voin sanoa sinulle, että onhan minulla ollut paljon hyvää ja kaunista elämässäni. Mutta minulla on myöskin ollut paljon vaivaa ja raskasta surua… niin että vastenmielisesti ottaisin sen takaisin uudelleen… Mutta, Martha täti, kun puhun sinun kanssasi, niin notkistan polveni.
— Miksi sinä notkistat polvesi minun edessäni, Aada?
— Niin, Martha täti, sanon sen vielä kerran: minä notkistan polveni sinun edessäsi. Sillä olenhan kuitenkin iloinnut elämässä, olenhan riemuinnut. Mutta sinä, Martha täti, sinä et koskaan ole riemuinnut. Ja minä olen itkenyt elämässäni; mutta minä olen itkenyt, mitä ihmisten Herran vanhurskaan lain mukaan tulee itkeä… minä olen itkenyt kyyneliä. Mutta sinä, Martha täti, itkit verta. En tiedä, mitä tulee tämän elämän jälkeen; mutta sinä näytät niin korkealta, Martha täti, sinä näytät niin korkealta, ja valokehä ympäröi sinut… Niin, sellaisia varten kuin sinä, lienee autuus olemassa. Meille toisille ainoastaan kuoleman lepo maailman ilojen ja surujen jälkeen. Mutta teidän kaltaisianne varten autuus varmaan on olemassa.
XVII.
Näiden kuiskaavien sanojen jälkeen Aada Wilde loikoi kuin unissa. Hän kuoli helpon kuoleman, kun ensi aamunsarastus alkoi.
Hänet haudattiin sinne, missä muut Wildet lepäsivät haudattuina, ja missä he olivat lepäävät, kunnes heidän päänsä kohdalla oleva kalliolohkare oli vajonnut maahan.
Hänen paariensa ääreen kokoontui ainoastaan harvoja. Olihan hän viimeisinä vuosinaan elänyt outona kaikille. Ne, jotka tulivat, nyökkäsivät toisilleen ja kulkivat samaa tietä kotia palatessaan.
Mutta hautajaisissa oli läsnä vieras mies, jota ei kukaan hautajaisväestä tuntenut, ja jota ei kukaan palvelijoista koskaan vieraana ollut nähnyt Vorre-kartanossa.