Se oli hyvin vanha mies, joka hitain askelin seurasi toisia, ja joka katsoi arkkua, kun se oli laskettu alas hautaan, niin kauan kuin olisi hän ollut kokonaan ajatuksiinsa vaipunut.
Kuka hän oli? Sitä en tiedä. Mutta olen ennen maininnut, että nuori nainen kulkee, levittäen jälkeensä säteitä kuin haihtuvan kesän kuteet. Että hän, miehen salaisten katseiden seuratessa häntä, siroittelee ympärilleen kohtalon jyviä, jotka ovat vaarallisia, kun ne löytävät pehmeätä multaa itääkseen. Ja että hän kulkee edelleen, eikä itse tiedä, mitä on tehnyt.
En tiedä, kuinka monet salaiset katseet olivat seuranneet Aada Wildeä niinä vuosina, jolloin hän nuorena neitosena kulki tiellä ja Vorre-kartanon lehtokujassa. Ja yhtä vähän kuin hän itse, minä tunnen henkilöä, joka ajatteli häntä koko ikänsä, ja joka kulki yksin läpi elämän hänen tähtensä.
Mutta tämä mies, joka erillä seisoi hänen hautansa luona ja joka poistui pää kumarassa, ilman että kukaan häntä tunsi, on antanut minulle ajattelemista. Oliko hän rakastanut vainajaa? Oliko vainaja, tietämättään, kauneudellaan, rakkaudellaan toiseen, tuottanut hänen kuolonsa elämässä?
Ei hyödytä mitään sitä tutkistella. Mutta tähän mieheen tahdon kuitenkin koota kaiken, minkä Aada Wilde lienee tehnyt, mitä en tässä ole kertonut ja mitä ei kukaan tunne.