Mutta sinä päivänä, kun Bög tuli Vorre-kartanoon sen pitkänpuoleisen ulkomaanmatkansa jälkeen, minkä Wilde oli tehnyt tyttärensä kanssa ja mistä myöhemmin tulee puhe, silloin hän katsoi Aadaan, näytti hämmästyneeltä ja sanoi häntä äkkiä neideksi.
— Aada, neiti Aada… vieläkö te minua tunnette?
Ensi päivinä oli Aadan hieman työlästä olla täyskasvuinen nainen vanhan ystävänsä edessä. Mutta jonkun ajan kuluttua se ei ollenkaan ottanut menetelläkseen. Saattoipa tapahtua, että Aada silloin tällöin piti pilanaan vanhaa Bögiä, nauroi häntä vasten kasvoja, kuten nuoret naiset joskus jotenkin voitonylpeinä tekevät talon vanhoille ystäville, jotka muutama vuosi sitten ovat taputtaneet heitä leuan alle. Lopulta hän eräänä iltana oltuaan hyvin vallattomalla päällä, joi veljenmaljat hänen kanssaan ja antoi hänelle luvan suudella häntä poskelle, osoitettuaan sormella mihin kohtaan, ja nimitti hänet sedäkseen.
X.
Sakarias Wilde päätti eräänä keväänä lähteä ulkomaille ja antaa Aadan tulla mukaan. Mutta ensin hän tahtoi odottaa, kunnes kesä oli vakaantunut päivänpaisteineen ja kirkkaine ilmoineen. Heidän oli aikomus tehdä alkumatka meritse, ja Wilde tahtoi kernaimmin välttää myrskyisää merta. Hän ei kärsinyt kovaa aaltoilemista, silloin hän aina tuli sairaaksi, oikein kurjan sairaaksi.
Kesäkuu tuli tuoden mukanaan lämpöä ja painostavaa tyventä. Isä ja tytär laittoivat itsensä matkavalmiiksi ja astuivat laivaan, joka purjehti Tanskaan.
Soluttiin vedenpintaa pitkin edelleen täysin purjein, hitaasti kaksi päivää ja kaksi yötä, ja silloin he saapuivat Tanskaan. He asuivat jonkun aikaa aivan pienessä kaupungissa, ja heidät tunsivat pian kaikki. Kaikki kaupungin herrat, vanhatkin, tervehtivät Aadaa kadulla ja tahtoivat kernaasti puhua hänen kanssaan, ja kaikki kysyivät, millaista oli Norjassa, mistä tiesivät hänen olevan kotoisin. He luulivat, että siellä oli kylmä pitkin vuotta ja ihmettelivät suuresti, kun Aada kertoi heille, että kesä siellä oli yhtä lämmin kuin Tanskassa.
Asuttuaan siellä muutaman viikon, he matkustivat edemmäksi etelään päin tanskalaisessa purjeveneessä, ja matkaa kesti kokonainen vuorokausi. Tuskin he olivat päässeet maihin, kun nousi myrsky, ja he olivat iloiset siitä, että pääsivät katon suojaan. He olivat maatuneet pitkälle kapealle niemelle, ja pienestä ravintolasta, missä istuivat, he näkivät, miten aallot roiskuivat molemmin puolin ylös. Meren pauhina huolestutti Aadaa — hän ei melkein koskaan ennen ollut sitä kuullut — ja se häiritsi hänen yörauhaansa. Mutta seuraavana aamuna myrsky oli asettunut, ja päivänpaisteella he isoissa vaunuissa ajaa karauttivat aavan tasangon yli, millä kasvoi kanervikkoa, jossa tuuli vinkui. Siellä täällä loppui kanervikko, ja silloin seurasi pitkät alueet, joita peitti valkoinen hieta, hieno valkoinen hieta, joka lenteli ilmaan pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Ajaja, tanakka punaposkinen mies, hymyili alati ja pisti silloin tällöin käyrän torven huulilleen ja puhalsi muutamia säveliä, jotka kaikuivat somasti tasangolla. Muuten ei kuulunut mitään elävää ääntä, ennenkuin illalla, auringon laskiessa; silloin kirkui joku lintu. Kri, kri, ne rääkkyivät jossakin kaukana. Aada ei niitä kertaakaan nähnyt.
Eräänä päivänä, kun vaunujen hevoset olivat pysähtyneet lepäämään, tuli heitä vastaan joukko ruskeaihoisia ihmisiä, joilla oli suuret silmät ja säkenöivät kulta- ja hopeasoljet kaulassa ja hiuksissa. Ne olivat mustalaisia, josta Aada oli kuullut niin paljon puhuttavan. He tulivat lähemmäksi ja tahtoivat pouvata Aadalle, mutta lihava kuski tavoitteli heitä piiskallaan ja torui, huolimatta lempeydestään. Silloin he jotenkin hiljaisina poistuivat.
Mutta aivan itsekseen istui vanha eukko, kokoonkyyristynyt ja ruskea kuin kuivanut leipäkannikka, ja hän hyräili jotain itsekseen. Hänestä Wilde puhui ajajan kanssa, ja vähän myöhemmin hän kertoi Aadalle, että vanha vaimo lauloi kuolinvirttään, nyt hänellä ei enää ollut pitkältä elinaikaa.