— Kuinka olet murheissasi syksyn tulosta. Jospa aina olisit niin, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä.
Sellaisia sanoja saattoi Martha täti lausua. Vaikka ei Aada kokonaan niitä ymmärtänyt, tunki kuitenkin se äänenpaino, millä ne oli lausuttu, hänen pehmeään mieleensä ja antoi hänelle ikäänkuin, kokonaisvaikutuksena lauseiden merkityksen.
Sentähden tapahtui eräänä kesäkuun päivänä seuraavana vuotena, kun Aada rientäessään talon läpi saapui Martha tädin huoneeseen muutamia vaaleita reheviä ruusuja kädessä — noita auringon viehkeitä lapsia, jotka punoutuvat sisälle alkukesän komeuteen — että hän laulellen hyppiessään edelleen äkkiä tunsi häpeää. Hänen askeleensa harvenivat. Hän kulki varpaisillaan eteenpäin eikä edes hyräillyt. Ja kun hän astui ulos huoneesta, tuntui kuin olisi varjo laskeutunut hänen nuoruuden ilonsa yli.
XII.
Martha täti muodosti lopulta jotain erikoista Aadan alkuelämässä. Jotain sellaista kuin huokaavan sävelen valoisassa kevätsävelmässä. Varsinkin senjälkeen, kun hän eräänä iltana oli kuullut isänsä ja kapteeni Krusen puhuvan Martha tädistä. Sanojen merkitystä hän ei kokonaan ollut ymmärtänyt; mutta juuri sentähden, että ne olivat hänestä puoleksi käsittämättömiä, ne vaikuttivat häneen samoin kuin kumeat vaarat.
Oli pimeä huoneessa, nuo molemmat miehet eivät ollenkaan tietäneet, että Aada istui huoneen nurkassa olevassa nojatuolissa. Ja kun he olivat puhuneet loppuun, Aada ei tahtonut, että he häntä näkisivät ja hiipi salaa, peloissaan siitä, mitä oli kuullut, ylös huoneeseensa. Se oli omituinen tarina, minkä hän sai kuulla isänsä ja kapteeni Krusen keskustelusta. Ensiksi, että Martha täti nuorena oli ollut kaunis… tummatukkainen, kalpea… ne jotka näkivät hänet, tunsivat, että hän pyrki iloitsemaan elämässään.
Siihen aikaan oli vanhanpuoleinen sotilas palveluksessa Marthan isän, everstiluutnantin, talossa. Hän oli omituinen veitikka ja kävi silloin tällöin vallan hassuksi. Everstiluutnantti käytti häntä kaikenlaiseen tarjona olevaan työhön. Mutta eräänä päivänä hän tuli everstiluutnantin luo ja sanoi tahtovansa naida ja kysyi aivan tosissaan, eikö voisi saada neiti Marthaa. Everstiluutnantti hymyili ensin — hän oli hyvänlaatuinen mies — mutta taputti sitten sotilasta olalle ja sanoi:
— Siitä et saa enää puhua. Ymmärräthän! Jos vielä puhut sellaisia hullutuksia kerran, niin saat mennä tiehesi. Silloin en enää kärsi sinua talossani.
Eikä mies sen enempää siitä puhunut; mutta hän katseli aina neiti Marthaa. Nuori kaunis neiti näytti häntä paljon miellyttävän. Eräänä iltapäivänä kulkiessaan neiden ohi sotilas katsoi häntä sillä tavalla, että hän sen kertoi isälleen. Pilalla isä nyt mainitsi tyttärelleen, mitä vanha Tulling oli häneltä pyytänyt. Martha nauroi, mutta sanoi hetken kuluttua:
— En pidä hänestä, isä; toimita hänet pois.