Vähän senjälkeen everstiluutnantti oli muutaman päivän poissa kotoa matkoilla. Oli iltapäivä, jolloin neiti Martha oli yksin kotona. Palvelijatar oli lähtenyt kotoa, renkipoika oli toisen pojan kanssa kalassa, everstiluutnantin talo oli syrjässä, ja harvat kulkivat siitä ohi. Lyhyesti: sinä iltapäivänä tuo puolihullu mies väkisin makasi Martha neiden. Ei kukaan muu kuullut hänen huutojaan kuin eräät, jotka soutelivat joella. He eivät kuitenkaan tietäneet, mistä huudot tulivat. Kun palvelijatar palasi kotia, makasi nuori neiti pyörtyneenä. Mies oli lisäksi lyönyt häntä, hänen otsansa oli turvoksissa ja toista silmäänsä hän ei voinut avata. Saatiinhan hänet henkiin jälleen, mutta ei entiselleen. Häneen oli jäänyt alituinen pelko — parantumaton pelko. Oli, kuin olisi hänen elonsa sisin juuri katkennut; hän ei koskaan enää kohonnut entiseen elämäniloon.

Kapteeni Kruse sanoi lopulta ääni värisevänä:

— Rakas ystävä, miksi on kaitselmus olemassa, kun se ei ryhdy ehkäisemään tällaisia tapauksia? Onko elämässä oikeutta, kenties? Oh, siinä on paljo salaisia väijytyksiä. Ja minä olen kokenut, että elämä usein tekee katalia tekoja, raukkamaisia urotöitä juuri niille, joita sen pitäisi kohdella kaikkein helläkätisimmin.

XIII.

Seitsemäntoistavuotiaana oli Aada varttunut nuoreksi naiseksi, jossa jo esiintyi neitsyen ominaisuuksia, vaikka lapsi ei ollut sen kauempana, kuin että hänen olennossaan lepäsi se raikas leima, mikä hohtaa kesäkuun ensi päivistä. Hän oli vielä hyvin hoikka ja näytti solakkuutensa vuoksi pitemmältä, kuin mitä todella oli; mutta hänen neitsyenrintansa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Se oli niin korkea, ja tässä nuoressa vartalossa ja noiden kasvojen alla niin viaton. Hänen tukkansa oli paksu, se valui alas molemmin puolin kasvoja, riippui raskaana yli suurten harmaiden silmien. Hänellä oli muuten tuollaiset kasvot, joita on vaikea kuvata, voimakkaat ja samalla hienostuneet piirteet, jotka kuvastivat huolettomia päiviä ja vanhaa sukua.

Mutta vaikka nämä kasvot olivatkin nuoret, niissä kuitenkin lepäsi älykkäisyyden leima. Ei tuollaista surunomaista älykkäisyyttä, minkä välistä saavat nuoret naiset, joille elämä on ollut kova, ei tuota punnitsevaisuutta, joka on vastainen naisen luonteelle. Mutta se oli pikemmin synnynnäistä älykkäisyyttä, mikä aiheutti, että hän tuli levollisen järkähtämättömän näköiseksi, joka saattoi moneen vaikuttaa kiihoittaen. Jos joku tahtoi kertoa hänelle ja saada hänet hyväksymään jotain, joka oli vastoin hänen luontaista käsitystään, se vaikutti ainoastaan, ettei hän vastannut mitään; jos silloin kiihtyi innokkaammin vakuuttamaan, hänen silmänsä pienenivät ja loivat tähysteleviä katseita. Eikä hän yhä vaan vastannut mitään, kunnes äkkiä rupesi puhumaan muista seikoista, tehden sen sellaisella äänenpainolla, kuin olisi vetänyt viivan yli kaiken kiistelyn. Kun hän suuttui, hän kalpeni, ja hänen äänensä värähteli. Kuullessaan häntä sellaisena hetkenä ymmärsi, että hän saattoi tuntea voimakkaasti. Ja kun ilo äkkiä valtasi hänet, näki, miten valo välkähti hänen silmiinsä. Silloin hehkui veri kalpean ihon takana, ja pieni vinkkuraviivainen suoni kohosi näkyviin ohimolla.

Varsinkin äsken mainittu järkähtämättömyys vaikutti sen, että monet, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat:

— Hän on varmaankin kylmä ja itseensätyytyväinen olento.

Se hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut, mutta hänen tunteensa olivat hyvin selvät. Hänellä ei muuten ollut yhtään nuoren naisen tavallista liikaa herkkätunteisuutta. Sen saattoi selvästi huomata, kun katseli, millä tavoin hän auttoi köyhiä. Sillä köyhille hän oli hyvä. Hän antoi heille hyvin mielellään, mutta osoittamatta tuota liiallista tunneherkkyyttä, jota niin usein huomaa nuorissa naisissa, kun he ovat anteliaita köyhille, tuota itkuun valmista ilmettä pään ollessa kallellaan ja noita lempeitä huomautuksia, että mierolaisen vastedes tulee pidättäytyä kaikesta paheesta. Aada pikemmin nauroi, kuin näytti alakuloiselta, kun joku vanha jätkä, joka varmasti juopotteli ja teki muutakin nurinkurista, lateli säälittäviä juttujaan. Ja ehkä Aada kylläkin huomasi, että tuollainen mies valhetteli, mutta hän ikäänkuin oli sitä huomaamatta. Ja hän antoi enemmän, kuin mitä moni muu olisi tahtonut antaa. Hän antoi palvelijattarille määräyksensä, ja he tottelivat häntä. Kerran emännöitsijä mainitsi sen Wildelle; mutta tämä sanoi vaan:

— Kaikessa sellaisessa teidän ilman muuta tulee noudattaa tyttäreni tahtoa.