Siinä esimerkki siitä, että Aada oli rehellinen ja hyvänsuopa ja että hän kyllä saattoi puuttua asioita ohjaamaan, kun niiksi tuli.
Eräänä päivänä vanha eukko kulki valtatietä pitkin Vorre-kartanon ohi. Äkkiä näyttäytyi pikku talon koira (pieni viaton rakkikoira, joka ei voinut tehdä muuta täällä maailmassa kuin nalkutella, minkä vuoksi Wilde oli hankkinut sen varoittamaan yövartijaa, siinä tapauksessa, että varkaita tuli). Se tuli, kuten sanottu näkyviin, pieni tuuhea häntä hyvin rohkeasti pystyssä ja kävi täyttä vauhtia kiinni vanhan eukon hameen liepeisiin. Eukko säikähti haukuntaa. Hän varmaankin luuli, että se oli koko verikoira. Vallan avuttomana hän juoksi pakoon, kompastui ja kaatui nenälleen, pikku rakin yhä nalkutellessa, hameenliepeet hampaissaan. Hetkeä myöhemmin Aada oli ulkona, tarttui kiinni koiraan ja paiskasi sen menemään tien poikki niin voimakkaasti, ettei sellaiseen olisi luullut hänen kykenevän; ulisten ja pelokkaana koira riensi takaisin pihaan. Sitten hän koetti nostaa vanhaa eukkoa pystyyn, mutta sitä hän ei jaksanut. Eukko oli liian raskas ja loikoi siinä vallan avuttomana. Aada kutsui silloin kahta miestä, jotka kitkivät puutarhassa. Mutta nämä eivät olleet käsittävinään Aadan intoa tässä asiassa.
— Eihän koira häntä purrut, sanoi toinen.
— Sehän on vaan vanha Kari Leegda sanoi toinen.
Aada nousi, polki jalallaan ja viittasi samalla kertaa, mikä pakoitti nuo molemmat liikkeelle.
— Tulkaa heti tänne! hän huusi.
Sen enempää hän ei sanonut, mutta käski kantaa vanhuksen lehtimajaan. He tekivät niin. Eukko oli satuttanut itsensä; toinen ohimo oli aivan verissä. Nyt toi Aada etikkaa, otti yhden huiveistaan ja sitoi sen eukon otsalle.
— Kyllä koiran täytyy olla hätyyttämättä ihmisiä, hän huusi. Saattaa kyllä olla, ettei se tarkoita pahaa, mutta tässä näemme seuraukset. Sen täytyy saada kuritusta, kunnes se sen oppii; minä ainakin teen parastani.
Vanhus tietysti tointui, sai ruokaa ja juomaa ja poistui saatuaan hyvän korvauksen koiran tuottamasta vahingosta.
Niiden henkilöiden joukossa, jotka retkeilevät laajalti, niiden kummallisten ihmisten joukossa, joilla on onnettomuutta monessa kohdin ja pahaa syntymästään, jotka elävät omaa elämäänsä maantiellä, jotka usein nukkuvat metsässä, joilla on omat tapansa, jotka parantavat tauteja yrteillään ja »enkelinrasvalla», joilla on ystävänään vanha kissa tai kesy rotta, niiden joukossa, jotka puhuvat omaa kieltänsä, oli Aadalla kokonainen valikoima, joiden kanssa oli ystävällisissä väleissä. Oli kummallista, että tuo nuori vaaleaverinen neitonen välitti heistä ja ymmärsi heitä; mutta sen hän teki. Kerran kun Wilde näki hänen antavan jotakin tuollaiselle vanhalle miehelle, joka sitten nopeasti hiipi metsään niityn halki, hän virkkoi: