Isä ei ollut tullut. Hän meni sentähden puutarhaan häntä odottamaan ja pyysi emännöitsijän kutsumaan häntä, kun isä tuli. Hän käveli edestakaisin, sulki silloin tällöin silmänsä ja näki silloin edessään hänet, jota ei tuntenut, mutta jota rakasti. Näki hänet siinä, missä hän istui matkan päässä. Näki hänet varsinkin sinä hetkenä, jolloin pelkäsi hänen huomanneen, kun hän, Aada häntä oli katsellut. Jolloin hänellä oli ilme suun ympärillä… jonkunmoinen tukahutettu hymy… ikäänkuin olisi hän tietänyt kaikki, mitä Aada ajatteli.
Kun hetken kuluttua emännöitsijä tuli puutarhaan ja sanoi:
— Aada neiti, isänne on tullut alas, Aada meni melkein närkästyksissään sisälle. Hän olisi vielä niin kernaasti jonkun aikaa kävellyt täällä itseksensä.
Sinä päivänä ja seuraavana päivänä Aada kulki omituisessa valoisassa unenkaltaisessa tilassa, joka pohjaltaan oli hänelle vieras. Kauan olivat hänen rakkaudentunteensa saaneet uinailla. Nyt kun ne viimein olivat heränneet, olivat ne heränneet voimakkaina. Pitkään aikaan hän ei ollut löytänyt ketään, jota olisi voinut rakastaa. Nyt kun hän oli löytänyt hänet, joka, hänen tietämättään, häneen vaikutti monin verroin voimakkaammin kuin muut miehet, riitti hänen pikainen näkemisensä puhaltamaan hänen rakkautensa ilmiliekkiin.
Sakarias Wildelle selvisi pian, ettei hänen tyttärensä ollut kuten ennen. Hän huomasi, miten hän välistä oli vilkas, välistä vaitelias, miten hänen silmänsä toiste loivat pehmeitä katseita, kuin olisivat ne kiintyneet johonkin rakkaaseen esineeseen. Kun hän kerran kysäsi häneltä: — No, mitä sinä ajattelet Aada, hän huomasi, miten tyttärensä väri vaihtui ja kuinka hänen oli vaikea vastata.
Sakarias Wilde käsitti, että jotain oli odotettavissa, ja ettei pitänyt häiritä. Hän antoi hänen olla yksin, kun huomasi, että hän sitä halusi, eikä tunkeutunut hänen läheisyyteensä. Hän näki, että hänen ensi rakkautensa oli onnellinen. Miten hän muuten olisi voinut olla niin kaunis? Tuo hiljainen juhla, joka lepäsi hänen ylitsensä, nuo punaiset usvat, jotka kiitivät hänen kasvojensa ohi.
Mutta kukahan oli hänen rakkautensa esine? Hän arvaili arvailemistaan. Istuessaan aamiaispöydässä hän alati vaipui ajatuksiin. Hän jäi istumaan pitkiksi hetkiksi, toinen käsi poskea tukemassa ja toisella leikellen juustoa pieniksi palasiksi, pistäen ne yksitellen haarukan kärkeen ja pureksien niitä yksitellen, tuumiessaan: — Kukahan se on? Eräänä iltana kulkiessaan Aadan kanssa niityn halki, hän oli kysymäisillään sitä häneltä; mutta ei kuitenkaan voinut.
— Tulkoon hän itse minun luokseni, hän ajatteli.
Mutta hetken kuluttua hän taas ajatteli:
— Teen ehkä väärin siinä, etten sitä häneltä kysy… olenhan totisesti lähin asiaa tietämään.