Hän oli pitkä ja hienon komea, piirteet säännölliset, silmät harmaat, ja vaaleat viikset koristamassa suuta, joka hymyillessään käyristää ylähuultaan ikäänkuin voitokkaana. Oh jotain kauniimpaa, juhlallisempaa koko hänen näössään kuin niissä herroissa, joita tavallisesti kohtaa kadulla ja seuroissa. Hänessä oli jotain, jota nuoret naiset, mitkä janoavat rakkautta, elämää ja loistoa, heti rakastavat.
Tuo vanha, rohkea sananparsi:
— Ken ei rakasta ensi katseella, ei myöhemminkään rakasta, sopi tähän.
Sillä Aada näki hänet, ja hänessä heräsi ilo, joka täytti hänet täydellisesti. Ja kun hetkeä myöhemmin muukalainen mestari alkoi soittaa, Aada ei kuullut, mitä hän soitti; mutta soitto vaikutti kuitenkin. Sävelet muuttuivat hänen mielestään kultavirraksi, jotka tuntui häntä kantavan.
Aada rakasti. Hänen verensä itki ja kohisi, elämä kohosi hitaasti hänen silmiensä eteen, eriskummaiseen kauneuteen puettuna. Hänet valtasi huumaus, jota ei koskaan ennen ollut kokenut.
Niin, vielä kerta se mainittakoon: Aada rakasti. Hänen täytyi pitkään hengittää, saadakseen ilmaa korkealle leimuavaan elämään, joka kohosi hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin olisi tullut suuremmaksi. Tämä oli siis rakkautta, jota hän oli kaihonnut. Sitä hän oli aavistanut, nähdessään ihanoita kuvia ja lukiessaan kauniita kirjoja. Ja tässä se niinikään ilmeni viulun sävelmaailmassa; sillä tämä soitto, nämä pehmeät äänet! ne olivat yhtä valoisat kuin aamu, yhtä punaiset kuin iltarusko, milloin ne säkenöivät elämää, milloin taas vajosivat pois kuin suruun, mutta ihanaan suruun, joka itki kuultavia kyyneleitä. Että elämä saattoikin olla niin kaunis!
Aada ajoi kotia sinä iltana eikä matkalla vastannut monta sanaa isänsä puheisiin. Aada pani maata, mutta ei saanut unta kuten muulloin, ja loikoessaan valveillaan, hän silloin tällöin ojensi käsivarsiaan kuin hellyyden pakosta. Hän muisti tuon nuoren miehen silmät ja hymyn, hän kaihosi häntä. Äkkiä hän nousi vuoteeltaan, puki ylleen silkkisen aamuhameensa ja meni puutarhaan. Siellä oli kosteata äskeisestä kevyestä kesäsateesta. Aada käveli siellä kädet ristissä. Silloin tällöin märkä oksa hiipaisi hänen kasvojaan. Hän istuutui penkille ja katseli kiveen veisteltyä kalaa, joka loikoi suu auki, pensaita ja kukkia, mitkä epäselvinä haamoittivat hänen edessään kesäyönä. Hän näki kaikki sen rakkauden valossa, jota sisällään tunsi. Äkkiä hän ojensi käsivarsiaan, tarttui puutarhatuoliin, paiskasi sen maahan, paiskasi kaksi ja kolme kertaa. Voiman ja suloisen hävittämishalun tuntemus valtasi hänet vähitellen. Hän päästi moneen kertaan lyhyen, terävän huudon ja tarttui kiinni tuoliin vahvoine valkoisine käsineen, ja hiuksiensa irtaantuessa hajalle ja hameensa auetessa hän paiskasi tuolia maahan kerran toisensa jälkeen, kunnes se meni palasiksi.
Vielä hetken hän käveli puutarhassa. Levoton ja harhaileva kaiho oli vähitellen vallannut hänet, kaiho häneen, jonka oli nähnyt, mutta jonka kanssa ei ollut vaihtanut ainoatakaan sanaa, jonka nimeä ei edes tuntenut. Ja tämä kaiho kouristi häntä yhä lujemmin, eikä näyttänyt tahtovan ollenkaan hellittää.
Lopulta hän meni sisälle, pani maata ja huomasi unen tulevan. Mutta monet, kirkkaat sanat tulivat ja menivät kuin itsestään, kauniit sanat, jotka loistivat ja katosivat. Viimein hän tunsi, miten uni otti hänet kokonaan ja vei hänet mukaansa kuin leveässä keinussa ikään.
Seuraavana aamuna hän heräsi, ja ensi hetkinä hän ei muistanut mitään siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sitten sukelsi kaikki hitaasti esiin hänen eteensä. Hän hymyili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen nousta vuoteesta vai loikoa siinä, pitikö laulaa kaikuva laulu vai vaieta. Äkkiä hän kavahti melkein tietämättään lattialle, pukeutui ja meni alas aamiaiselle.