Ei kulunut monta päivää, ennenkuin juuri se katse vaihdettiin Aada Wilden ja Carsten Stahlin välillä. Ja joko he istuivat Vorre-kartanon salissa tai kävelivät yksinäisessä lehtokujassa — niin aina he herkesivät puhumasta, hetken kiitäessä täynnä mitä rikkainta onnea.
Mutta eräänä iltapäivä-hetkenä, ei sen kauempaa kuin viikon päivät senjälkeen, kuin heidät oli toisilleen esitetty, pysähtyi Carsten Stahl, heidän kulkiessa lehtokujassa, ja tarttui Aadan käteen. Hän kallisti päätänsä Aadan päätä kohti:
— Neiti Wilde… älkäämme kulkeko edemmäksi… odottakaamme hetkinen…
Tiedättehän, mitä nyt tahdon sanoa, ettekö tiedä?
Aada tuijoitti eteensä. Hän oli niin kalpea, että hänen piirteensä muuttuivat himmeiksi, mutta hänen silmänsä olivat entistään tummemmat.
— Neiti Wilde, te sen tiedätte, olen sen nähnyt.
Hän veti hänet lähemmäksi luokseen.
— Olen nähnyt sen kaikesta, silmistänne ja hymystänne. Neiti Wilde, minä rakastan teitä! Rakastan teitä, vastatkaa minulle, rohkenenko toivoa.
Aada kallisti päänsä hänen olalleen. Tämä liike, joka oli täynnä antaumusta ja hellyyttä, sanoi niin paljon. Carsten Stahl painoi häntä poveansa vasten. Tuo nuori neitsyenruumis kohtasi niin pehmeänä hänen vartaloaan.
— Neiti Wilde… voitteko vastata… pyydän teitä.
— Niin, niin… kuului kuiskauksena, tahdon… tahdon kaikkea… teidän edestänne.