Hän tarttui kiinni häneen ja rupesi kuiskaamaan hänelle sanoja, makeita sanoja, hehkuvia sanoja, jommoisia voimakkailla miehillä on tapana käyttää.
— Aada, nosta päätäsi. Anna minun nähdä silmäsi: anna minun ihailla sinua. Sinä kaunis, sinä olet minun, sinä olet minun. Aada, rakastan sinua. Anna minun suudella sinua. Anna minulle ihana suusi ensi kerta. Ei kukaan ennen minua… Aada minun.
Ja hän suuteli häntä rajusti ja palavasti, ja Aada vastasi suudelmiin tyrmistyneenä ja lumoutuneena. Olihan hän hänen. Hän tarttui Carstenin päähän valkeine käsineen, hän hymyili riemuiten, hän nojasi häneen.
He kulkivat hitaasti eteenpäin, kuiskaten ainoastaan toistensa nimiä, antaen pitkien katseiden sanoa kaiken muun. Viimein he pysähtyivät Vorre-kartanon portille, Carsten kuiskasi:
— Huomenna tulen puhumaan isäsi kanssa.
Aada meni sisälle ja istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos puutarhaan. Vanhat puut keinuttelivat lehdistä raskaita oksiaan hitaasti ilmassa. Kukkia kasvoi kimputtain, lintuja ja hyttysiä lenteli sinne tänne, kaikki oli kuin ennen hänen ympärillään. Mutta hän istui siinä keskellä tätä kaikkea ja oli toinen. Hän tunsi vielä Carstenin suudelmia huulillaan ja hänen käsivarttaan vyötäisillään, ja hän hengitti syvään, aavistaen jonkun sellaisen seikan lähestymistä, mikä oli vielä kauniimpaa.
Siinä näin istuessaan hän kuuli isänsä tulevan, näki hänen pysähtyvän keskelle lattiaa ja kuuli hänen kysyvän äänessä omituinen sävy, missä ystävällisyys ja veitikkamaisuus koetti päästä voitolle, mutta mistä vakavuus kuitenkin pilkoitti esiin:
No, mitä sinä ajattelet, Aada, näytät niin syvämietteiseltä.
Hän nousi ja meni isänsä luo, katsoi häntä syvälle silmiin ja kätki päänsä hänen povelleen:
— Isä, isä.