Wilde silitti hitaasti ja helläkätisesti hänen hiuksiaan:
— Aada, rakas lapseni.
Hän ei sanonut enempää, mutta äänenpaino oli sellainen, että Aada ymmärsi, että hän tiesi kaiken.
— Isä, hän tulee huomenna pyytämään sinua… Isä, enköhän minä saane häntä?
— Rakas Aada, luuletko että hän voi tehdä sinut onnelliseksi?
— Varmasti, varmasti.
— No, kun niin luulet, niin suokoon Herra, että kaikki käy hyvin.
Seuraavana päivänä Carsten tuli puolisen aikana ja puhui melkein kaksi tuntia Wilden kanssa. Lopuksi Wilde syleili häntä, suuteli häntä, kutsui Aadaa, liitti yhteen heidän kätensä ja poistui huoneesta.
Olihan Wilde jo vanha mies, pian kuusikymmentä viisi. Häntä vallan uuvutti kaikki tämä, joka keskeytti jokapäiväisen elämän rauhallisia ajatuksia. Hänen täytyi tavata Bögiä ja puhua hänen kanssaan. Sentähden hän valjastutti hevosen ja käski ajaa Bögin taloon, joka oli huvilantapainen rakennus kaupungin laidassa. Bög oivalsi, mistä oli kysymys, ja tuli heti.
— No, vanha ystävä, miten luonnistuvat asiat, miten käy lastemme?