He tekivät pitkän ajoretken ja juttelivat koko ajan. Wilde kertoi, että luutnantti Stahl nyt oli Aadan sulhanen. Päällikkö ainoastaan nyökäytti päätään. Wilde jatkoi, kertoi nuorten molemminpuolisesta rakkaudesta, siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä Carsten Stahl häneen oli tehnyt silloin, kun oli tullut pyytämään Aadan kättä. Muun muassa Carsten silloin oli esittänyt muutamia tulevaisuudentuumia, jotka suuresti olivat miellyttäneet Wildeä.
— Kuuden viikon kuluttua, näin jatkoi Wilde, Carsten matkustaa pois puoleksi vuodeksi, hänen tulee olla kenraali Lerchen ajutanttina; sitten hän aikoo hakea päällikön paikkaa Börgen linnoituksessa. Se on syrjässä, ja heille tulee yksinäistä viettää vuotensa siellä, mutta näetkös, juuri se seikka, että hän pyrkii Börgeen, tuntuu minusta ilahuttavalta; eihän se viittaa siihen, että hän olisi tuollainen huikentelevainen mies. No niin, hyvä ystävä, en minä missään tapauksessa ole mies, joka rohkenee esiintyä liian ankarana tuomarina. Antaa nyt Aadan ja Stahlin olla erillä toisistaan tuon puolen vuoden. Jos heidän rakkautensa silloin vielä kestää, niin lähtekööt sitten yhdessä Börgeen, niin saahan Herra sitten järjestää loput. Kun oikein asiaa punnitsen, en saata tehdä muuten, kuin mitä teen.
— Hyvä ystävä, vastasi Bög, luulen, että sinun joka tapauksessa pitäisi olla levoton antamaan pois Aadaa; onhan hän kasvanut niin kauniisti täällä monta vuotta. No, mutta muuten… Kruse sanoi jotain hyvää tänään, kun ohimennen mainitsin Aadan ja Carstenin välit. Hän virkkoi:
— Vanha sananparsi sanoo: emme aina tule onnellisiksi sen kanssa, josta pidämme, mutta tulemme aina onnettomiksi sen kanssa, josta emme pidä.
XVII.
He olivat kihloissa. Luutnantti Stahl tuli joka päivä Vorre-kartanoon ratsastaen somalla voikkohevostammallaan, jonka hän oli ristinyt Bellaksi, minkä nimisenä se kulki, kunnes Aada sai päähänsä, että »Isa» oli kauniimpi nimi, minkä jälkeen Carsten heti oli samaa mieltä ja risti sen uudelleen Isaksi.
Ja Carstenin Isa ja Aadan Maja, kaunis nelivuotias harmaankimo, kantoivat heitä edelleen yhteiselle ratsuretkelle Vorre-rantaa kiertävälle yksinäiselle tielle. Silloin tällöin heidän oli tarve ratsastaa nopeasti, kiitää eteenpäin lyhyttä, tulista ravia. Heistä oli suloinen huvi tuntea vauhdin pistelevän ruumista, senjälkeen ratsastaakseen yhä levollisemmin, lähestyäkseen toisiaan, huohottaen ja voimasta uhkuen, kunnes Carsten puun siimeksessä kumartui Aadan puoleen ja suuteli häntä — hitaita suudelmia, jotka hengästyttävät heitä molempia.
Kun eivät lähteneet ratsastamaan, vaan yhtä kernaasti juttelivat keskenään, he menivät kävelemään Vorre-metsään, jonka Aada niin tarkoin tunsi, ja missä hän vaistomaisesti ohjasi poluille, joita ei kukaan koskaan astunut.
Ratsastusretkillä Aada oli nuori ja hurmaantunut; näillä metsäkävelyillä hän oli herttaisen onnellinen. Tulevaisuus ikäänkuin lauloi häntä vastaan ratsastusretkillä, nopealla kululla Carstenin vieressä; näillä kävelyillä se niinikään oli läsnä; mutta täällä se tuli lapsuuden päivien seurassa, jotka eivät laulaneet, mutta jotka kuiskasivat ja hyräilivät. Kaiken Aada täällä tunsi, ja kaikki näytti hänestä häntä tuntevan. Keltaiset ja valkoiset kukat tervehtivät häntä ja hymyilivät: — Muistatko sen kerran, kun juoksentelit täällä pikkutyttönä… muistatko?… onnittelemme sinua, Aada!
Ja puut, vanhat puut, joiden juurella hän vuosien kuluessa niin usein oli levännyt, ne seisoivat sangen hiljaisina ja tarkkasivat: — Olet onnellinen; mutta silti kai et ole kokonaan unhoittanut meitä.