Ja Aadan valtasi liikutus, jota ennen ei ollut tuntenut, sellainen, joka vaipui hänen onneensa kuin alakuloisuus, ja hän saattoi nyökäyttää päätään kukille ja vanhoille puille ja näyttää niitä säälivän, ne kun alati olivat yksin, ilman että kukaan huoli niistä.
Kerran, kun nämä ajatukset äkkiä olivat panneet hänet vaikenemaan,
Carsten kysyi:
— No, mitä sinä ajattelet?
Ja Aada hymyili hänelle ja kertoi hänelle paljon lapsuudestaan: tytöistä ja vanhoista eukoista kukkien parissa, vaalean vihreästä kukasta, jolla oli samentinkaltaiset lehdet, mitkä hänen surukseen olivat kuihtuneet.
Carsten nauroi ja sanoi:
— Olethan tavallasi todellinen seikkailuprinsessa, joka on elänyt niin piilossa.
Ja hän katsoi häneen, hymyillen ja intohimoisesti, ja Aada unhoitti kaiken hänen tähtensä.
Kihlausaika — ei mikään aika ole nuorelle naiselle sitä hehkuvampi. Hänen rakkautensa, joka ennen uinaili, on nyt herännyt nuoren miehen monista hyväilyistä, kun samalla unelma vielä vallitsee, kaihomielinen unelma, mikä tavoittelee sitä salaperäistä, jota hän ei vielä tunne, mutta joka on tuleva. Ja kun unelma aina on rajaton ja kun sillä on yliluonnollisia värejä ja tuoksuja, sentähden se huumaten hämmentää mielen varsinkin kun sitä tukee painostava kesäyö siihen aikaan, jolloin viimeiset zhasmiinit kukkivat. Sillä silloin kuiskaavat rakastavat, jotka vielä kaihoten pyrkivät hääyötä kohti, hehkuvia sanoja. Ja sellaisille kihlautuneille pareille riittää kyllin, että paholainen kulkee lehdossa ja rukoilee yöltä kukkaistuoksua ja pimeää, ja hänen kielensä on punainen lieska.
Sanalla sanoen: sattui kerran Carstenille ja Aadalle, että heidän nuori verensä kuohahti niin kuumana, että Aada ynnä hänen neitsyytensä olisi ollut hänen vallassaan, jota hän rakasti, ellei sula sattuma olisi sitä estänyt.
Oli ilta heinäkuun lopulla. Ilma oli kuuma, melkein raskas. Carsten ja Aada kävelivät yhdessä puutarhassa. He aikoivat moneen kertaan mennä sisälle Wilden luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki; mutta aina, kun ensi askeleet ylös portaita oli astuttava, he nauroivat, kääntyivät ja palasivat alas puutarhan polkuja pitkin metsäviiniköynnösmajaan. He kulkivat pääportailta huvimajaan lukemattomat kerrat, ja joka kerta he kulkivat hitaammin. Puiden lehvät tuuhuttelivat heidän kasvoilleen haaleata ilmaa, yö oli pian tulossa, kaikki oli omansa houkuttelemaan ja kiihoittamaan, jopa kuukin oli esillä. Se hiipi kirkkaana taivaanrantaa pitkin, matkallaan sytyttäen muutamia pitkiä pilvenkaistaleita himmeään hehkuun.