Aada ja Carsten eivät nyt puhuneet monta sanaa, tuntui, kuin eivät olisi rohjenneet sanoa, mitä ajattelivat. He kulkivat aivan likekkäin edestakaisin ja istuutuivat joka kerta hetkeksi lehtimajaan.
Heidän näin kulkiessa Carsten kerran äkkiä pysähtyi, tarttui unikkoon, taittoi sen ja pisti pitkän vihreän varren Aadan poveen, niin että se ryömi kuin kostea pieni käärme alas, kunnes se oli vallan piilossa ja itse kukka loisti hänen kaulallaan.
— Aada, hän kuiskasi, anna se nyt minulle.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Etkö tiedä, mitä se merkitsee?
— En tiedä… luulen… sanohan sinä.
Ja tuijottaen hänen silmiinsä hän kuiskasi, heidän huuliensa melkein kosketellessa toisiaan:
— Kun yö peittää kaiken, kun uni laskeutuu kaikkien silmille — silloin tule luokseni.
Melkein tietämättään Aada kuiskasi: tulen. Hän painoi häntä itseensä,
Aada sulki silmänsä.
— Aada, sinä, minä rakastan sinua. Juuri sinulla pitää olla sellainen suuri punainen kukka ja antaa se minulle. Sinulla, joka olet niin vaaleaverinen ja hieno.