Urut soivat, ja kuorossa laulettiin. Sitten vaikenivat urut, ja melkein hänen tietämättään hänet vei lattian yli mies, jonka äkkiä huomasi isäkseen. Ja nyt hän näki vieressään Carstenin, ja heidän molempien edessä papin… papin takana hän näki alttarilla palavat kynttilät ja vilahdukselta alttaritaulun kullanväriset kuvat.
Pappi puhui kauan, ja tämän puheen aikana Aada hieman tointui siitä horroksentapaisesta tilasta, minkä valloissa oli ollut aamusta alkaen. Seisoihan hän nyt Carstenin vieressä, hän piti kätensä hänen käsivarrellaan, hän tajusi papin sanat; nyt hän heidät vihki avioon, ja hänen käyttämänsä sanat olivat vanhoja ja tunnettuja.
Tosin hän vielä oli hieman rasittunut, ja vasta kun tulivat kotia ja istuivat hyvän pöydän ääressä, saivat ruuat ja viinit hänet täydelleen entiselleen. Nyt vasta hän tunsi vieraat kunkin erikseen, nyt vasta hän nyökkäsi ja hymyili heille vuoroonsa. Niin, nyt he sanoivat häntä »rouva Stahliksi», nyt hän oli Carstenin vaimo. Ei mikään enää voinut heitä eroittaa. Ei mikään matka. Jos Carsten matkusti pois, hän seurasi mukana. Heidän piti aina olla yhdessä… Ilo valtasi hänet äkkiä; vaistomaisesti hän tarttui Carstenin käsivarteen ja Carsten painoi hänen kättään ja kuiskasi hänelle:
— Nyt sinä olet rohkea taas, eikö totta?
— Enkö sitten ennen ole ollut rohkea?
— Aada, vähän kalpea, rakas, onhan se niin luonnollista. Aadani… nyt sinä olet kaunis.
Siinä pidettiin useita puheita. Carsten puhui kauniisti apelleen, ja Wilde vastasi puhuen Carstenille ystävänsä, eversti Alf Stahlin, pojalle ja kohdisti lopulta koko maljan everstinrouva Stahliin. Bög, joka oli hyvin liikutettu, puhui nuorelle naiselle, Aada Wildelle, jonka oli oppinut tuntemaan, josta oli pitänyt niin paljon ja jota aina oli muistava.
Kapteeni Kruse puhui metsästäjä Wildelle, jonka seurassa ennen oli tehnyt niin monta retkeä, mutta jonka metsästäjäinto oli laimentunut Aadan varttuessa. Hän toivoi nyt saavansa metsätoverinsa takaisin, vaikka heidän kai nyt, molempien tultua vanhoiksi, täytyi liikkua varovasti. Mutta vaikka hän iloitsi metsätoveristaan, hän samalla oli pahoillaan siitä, että menetti Aadan; Aadan, tuon nuorekkaan, kuten runoilija sanoisi… nyt hän vaan lopuksi tahtoi lausua vanhan metsämiehensä tervetulleeksi, ja hän tahtoi sanoa Aadalle hyvästi ja toivottaa hänelle kaikkea elämänonnea.
Tämän lisäksi pidettiin vielä useita puheita. Mutta lopuksi niitä pitivät eräät, jotka viini oli tehnyt hilpeiksi ja joilla itse teossa ei ollut mitään sanottavaa. Aada milloin kuunteli, milloin taas vaipui omiin ajatuksiinsa. Kerran häneen laskeusi omituinen kylmyys. Hänestä tuntui kuin ei hänellä oikeastaan olisi ollut mitään tekemistä täällä kaikkien näiden häävieraiden keskellä… Kernaimmiten hän olisi halunnut mennä yksin ylös huoneeseensa ja istua hetken ikkunan ääressä ennenkuin meni levolle…
Silloin äkkiä juolahti hänen mieleensä, ettei hänellä tästälähin enää ollut omaa hiljaista huonettaan, omaa vuodetta, mitähän tämä merkitsikään? Hän katsoi Carsteniin, ja kun tämä taas katsoi häneen ja hymyili, hänestä tuntui, että nyt varmuus tuossa hymyssä oli lähinnä voittoriemua; tiesihän hän, että Aada oli hänen vallassaan… jotain levottomuuden tapaista hiipi hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin ei Carsten olisi ollut sama kuin ennen … mitähän tulikaan tapahtumaan, kun kaikki muut olivat menneet ja hän ja Carsten jäivät yksikseen?