Mutta hetki kului, ja hän katsoi taas Carsteniin, ja lehti kääntyi; nyt hän tunsi rakkauden häneen valtaavan itsensä. Eihän Aada ainoastaan ollut hänen, hän oli myös Aadan. Ja kuinka hän oli hieno ja kaunis… Miksi ei hän aina olisi hänen läheisyydessään? Eihän Carsten tahtonut hänelle tuottaa mielipahaa… niin, hän tahtoi kernaasti olla hänen luonaan… hän tahtoi olla hänen luonaan yön, samassa huoneessa ja hänen vieressään… miksi nyt olla siitä huolissaan? Olihan hän ennen monta kertaa sitä kaihonnut. Olihan heillä jo ollut yhdessä monta sellaista lemmestä uhkuvaa hetkeä kuin se ilta, jolloin Carsten antoi hänelle unikukan. Oliko tämä meluava hääjuhla syynä siihen, että Carsten ikään kuin oli joutunut kauemmaksi hänestä? Hän sitä melkein luuli.

Alinomaa hänen ajatuksensa vaihtuivat, milloin omituisen kylminä, milloin levottomina, milloin turvallisina, milloin rohkeasti katsoen tulevaisuuteen, valmiina antautumaan tuntemattoman elämän valtoihin, milloin kaihoten pois valosta, melusta, sitä rauhallista hiljaisuutta kohti, missä hänen elämänsä siihen asti oli kulunut.

XX.

Martha täti ei ollut häävieraiden joukossa. Sakarias Wilde ja Aada olivat molemmat puhuneet hänelle, että hän tulisi alas hetkeksi; mutta hän oli pudistanut päätään. Jossakin määrin tämä päänpudistus heitä oli hämmästyttänyt; sillä se ilmaisi, että hän oli ymmärtänyt heidän sanansa. Ja totta puhuen oli viime aikoina usein sattunut, ettei Martha täti ollut käsittänyt, mitä hänelle oli sanottu.

Ei saata ihmetyttää, että Aadalla kihlausaikanaan ja silloin, kun uneksi tulevasta onnestaan, oli ollut ikäänkuin kammo käydä tervehtimässä Martha tätiä hänen synkässä huoneessaan. Se loisto, joka kirkastaa elämän sellaisina päivinä, on ihana; mutta se ei ole järkähtämättömän vankka; kun onni näyttää hymyillen lähestyvän, valtaa helposti onnettomuuden pelko. Silloin helposti kiintyy ennemerkkeihin. Sentähden Aada mieluimmin oli mennyt Martha tädin huoneen ohi. Mutta kun kuukauden päivät Carstenin lähdön jälkeen hänen isänsä eräänä päivänä oli sanonut: -— Martha tädin voimat menevät alaspäin, Aada oli mennyt sinne yläkertaan ja oli huomannut tädin kovin muuttuneeksi. Pimeys, joka jo aikoja sitten oli alkanut peittää häntä, verhosi hänet nyt melkein kokonaan, ja samalla hänelle valkeni ikäänkuin kaukainen valo. Mikä kummallinen työ hänellä nyt oli käsillä: hän valmisti neulomusta, joka oli kokoonpantu pienistä rihmoista, mitkä hän kokoili sieltä täältä. Joka kuluneen ja vanhentuneen tilkun hän talletti ja purki sen yksityisiksi rihmoiksi, punoi nämä yhteen ja kutoi ne kaikki huiviksi, jonka hänen oman puheensa mukaan piti tulla kaikkia muita huivia isommaksi.

Sen päivän jälkeen Aada silloin tällöin oli istunut siellä ylhäällä, ja hän luuli muuten Martha tädin merkillistä kyllä tietävän, että hän oli kihloissa.

Mutta nyt hääpäivällään Aada tahtoi mennä sinne ylös.

Ja hetkenä, jolloin ei kukaan huomannut häntä, hän meni ylös pitkiä portaita tädin ovelle, koputti ja astui sisään.

Martha täti istui nyt samoin kuin kaiken aikaa, niin kauan kuin Aada saattoi häntä muistaa. Huone oli entisellään, kaikki huonekalut olivat paikoillaan, maalaus riippui vuoteen yläpuolella, seinäkello naksutteli huoneen nurkassa, heilurin liikkuessa edestakaisin.

Aada kulki, yllään valkoinen morsiuspuku Martha tädin luo. Täti katsoi häneen; haihtuva hymy välkähti hänen kasvoissaan ja oli seuraavassa tuokiossa kadonnut. Mutta siinä seisoessaan, Aada tunsi sisällään liikutusta nähdessään nuo silmät, jotka kätkivät mitä syvintä surua, nähdessään nuo valkoiset hiukset, nähdessään tuon syyttömästi rääkätyn ja kiusatun… ja hitaasti hänet kouristi syvä suru, ja tietämättään hän vaipui polvilleen Martha tädin eteen. Hän tarttui hänen käsiinsä, painoi niitä kasvoilleen, ja hän nyyhkytti, kuin eivät kyyneleensä koskaan olisi pysähtyvät.