Lämpimien kyynelten kosketuksesta tuntui Martha täti värähtelevän.
Kun Aada katsahti ylös, hän ihmetteli; hänen ajatuksensa tuntuivat palanneen, oltuaan kaukana pakosalla, ne tuntuivat kokoutuvan ja jotain punnitsevan. Hän näytti niin ymmärtäväiseltä, kuin se, jonka jalka on maan päällä, ja samalla niin viisaalta, kuin se, joka on nähnyt enempää. Hän kosketteli Aadan päätä, tuijoitti häneen ja sanoi ainoastaan:
— Kuinka hieno ja valkea sinä olet, ole aina samanlainen kuin olet nyt.
Äkkiä hän nousi ja nouti pienen lippaan, jota päällysti vaalentunut punainen nahka. Hän aukaisi sen ja Aada näki jotain kiiltävän. Siinä oli kaulavitjat vanhasta siselöidystä kullasta, joka kehysti säkenöiviä topaaseja.
Martha täti otti kaulavitjat ja nosti ne ylös.
— Sain nämä sinä päivänä, jolloin täytin kuusitoista vuotta, hän sanoi itsekseen, kannoin niitä kauan sitten tummansinisellä samettihameellani. Nämä kaulavitjat ovat nyt sinun.
Hän ojensi Aadalle lippaan ja istuutui jälleen.
Aada sai vaivoin kuiskatuksi:
— Kiitos, kiitos.
Hän tuijoitti Martha tätiin ja huomasi nyt, että maallisia näkevä katse taas näytti väistyvän hänen silmistään, ja että pimeys taas nopealentoisten yölepakonsiipien tavoin sujahti hänen kasvojensa yli.