Miehet seurasivat sitä hetken. Silloin he löysivät karhun. Se loikoi kyljellään, pahoin härän sarvien haavoittamana ja kuolleena.
Anders Wilde sai kuulla, että hänen härkänsä oli löydetty, ja hän kuljetutti sen taloon. Mutta kun hän kuuli miten hurjasti se oli taistellut kuolinkamppauksensa karhun kanssa, jonka itsensä oli täytynyt heittää henkensä, löi hän rystät pöytään ja puhui härästä kuin kuolleesta sankarista ainakin, jonka ruumiin ääressä ei itketä, vaan lauletaan ylistyslauluja. Hän hautautti sen ja vieritytti ison kiven sen haudalle ja hakkasi itse sen nimen hautaan. Hän puhui siitä, kun tuli vieraita, kuoloonsa asti.
Anders Wilde oli kaiketi se suvun jäsen, jolla oli suurin toiminnan tarve. Hän repi alas, minkä isänsä ennen häntä oli rakentanut, kun se alkoi homehtua ja rappeutua, ja vaikka kunnioittikin isänsä muistoa, hän etupäässä piti silmällä, mikä kunakin päivänä tai lähimmässä tulevaisuudessa oli tarpeellista.
Hänen poikansa ja pojanpoikansa eivät olleet hänen kaltaisiaan. Heillä ei ollut hänen suuria, voimakkaita otteitaan; mutta heitä miellytti enemmän istua pihalla ja kertoa vieraille, mitä hyvää esi-isänsä olivat tehneet. Jos asiaa ennakkoluulottomasti arvostelee, niin alkoivat heidän isiensä aikaansaannokset olla heille vastuksena. He kunnioittivat niitä erinomaisesti, sellaisina kuin ne olivat, eivätkä edes hajoittanéet niitä rakennuksia alas, mitkä olisi hajoitettu, jos joku vanhoista Wildeistä olisi elänyt.
Sakarias Wilde, suvun viimeinen miehinen vesa, menetti aikaisin vanhempansa; varttuessaan hän ei osoittanut vähintäkään harrastusta maatalouteen, vaan antoi pehtorin hoitaa kaikkea. Jopa hän jonkun aikaa ajatteli myydä talon ja kartanon; mutta tämä oli ainoastaan nuoren veren nostama tuuma. Sillä kun hän oli saavuttanut varttuneen iän, liikkui hänessäkin rakkaus niihin huoneisiin, joissa esi-isänsä monessa polvessa olivat eläneet. Mutta pellon ja niityn työläs viljeleminen, se työ, joka vaatii tasaista ajatusta ja sitkeää kestäväisyyttä, ei häntä huvittanut. Sen sijaan, että olisi istunut kotona ja huolehtinut talostaan, hän teki monta ulkomaanmatkaa, kävi Tanskassa, Saksassa jopa Italiassakin, josta toi mukanaan kotia vanhoja kuvia ja kauniisti koristettuja kiviruukkuja.
Neljänkymmenen kolmen vuoden ikäisenä Sakarias Wilde nai lähikylästä upseerin tyttären, ja senjälkeen hän ei enää matkustellut. Hän eli onnellista ja iloista elämää vaimonsa kanssa, ja kun tämä kuoli heidän avionsa toisena vuotena, synnytettyään tyttären, hän suri syvästi ja samoili paljon autioilla paikoilla, tai istui tuntikaudet tyhjissä huoneissa, missä niin monet seikat muistuttivat vainajaa. Se ei auttanut, kuten monet luulivat, että hänellä nyt oli lapsi. Hän ei kernaasti nähnyt tätä tyttölasta. Aika kului, eikä hänen alakuloisuutensa haihtunut. Silloin tuli hänen luokseen eräs ystävä, jota hän ei ollut nähnyt senjälkeen kuin he molemmat olivat lapsia. Se oli kapteeni Carl Kruse, joka oli muuttanut neljänneksen matkan päässä olevaan kylän linnoitukseen. Tällä oli sotilastoimensa ohella ainoastaan yksi huvi, nimittäin metsästys. Ja nyt sai hän Sakarias Wilden taivutetuksi tulemaan mukaan hänen retkilleen. Wilde oli niinikään ennen harjoittanut metsästystä, mutta etupäässä silloin, kun hänellä ei ollut parempaa tehtävää. Nyt hänestä jotenkin pian tuli oikein innokas metsämies. Veneessä hän ajoi takaa telkkiä, ruokkia ja sorsia, jotka uiskentelivat uloinna saaristossa. Tai kulki hän metsässä teirien ollessa soitimella päivännousun aikana. Kävivätpä he paljon metsällä, viipyivät usein poissa päiväkaudet. Wildestä tuntui ylen virkistävältä kulkea avaran ahon yli ja humisevien puiden juurella ja kuunnella kaikkia eri ääniä vapaassa luonnossa: sirkan laulusta ruisrääkän huutoihin, ja lisäksi kuulla Carl Krusen pikkupakinaa linnuista ja eläimistä.
Wilde sai seurustellessaan ystävänsä kanssa vähitellen takaisin mielensä tyytyväisyyden. Ja kun se aika läheni, jolloin hänen ja kapteeni Krusen oli määrä lähteä matkaan, kun he olivat vähäisellä aterialla, hevosen jo ollessa valjastettuna kääseihin, he olivat molemmat usein meluavan iloiset. Ja kun he viimein lähtivät liikkeelle ja hevonen alkoi juosta, niin että takana olevat matkatavarat järkkyivät, silloin saattoi usein tapahtua, että molemmat metsästäjät, etenkin Wilde, huusivat ja riemuitsivat ihastuksesta. Heidän oli niin hyvä ja mukava istua, yllään metsästyspukunsa, jotka olivat paksua kangasta, mutta kuluneet, melkein rikki hankautuneet paljosta käyttämisestä. Sillä se oli heidän omituisia metsästäjä-periaatteitaan, ettei vaatteita saanut korjata, vaan että niiden piti roikkua heidän yllänsä niin kauan kuin suinkin. Toinen heidän periaatteitaan oli se, etteivät koskaan kiroilleet ja olleet tyytymättömiä, jos tuli huono ilma heidän retkelleen. Sentähden he mukautuivat sekä sateeseen että ukkosilmaan ja vaikenivat. Ehkä nämä periaatteet juurtuivat heihin sen erikoisen elämän vallitessa, jota viettivät metsästysretkillään metsän ja laakson etäisimmillä rajoilla: heidän hiipiessä ääneti koiran jälessä, joka alinomaa ilmoitti (he eivät koskaan sallineet koiransa noutaa saalista), heidän viheltäessä kuin linnut, huutaessa kuin jänikset ja toiste, kun ei mitään riistaa ollut tavattavissa, samoillessa ja ottaessa auringonkylpyä, loikoessa kernaammin kanervikossa kuin vaipaksessa. He eivät pelänneet käärmeitä eivätkä myrkyllisiä hyönteisiä, he kun puoleksi olivat niiden tuttavia.
Olipa, mikäli itse kertoivat, siellä ylämailla muutamia oikein saastaisia elukoita; mutta kun he sieltä palasivat, he kylpivät ja muuttivat ylleen puhtaat vaatteet, ja söivät ampumaansa riistaa, ja tämä ateria metsästysretken jälkeen oli verraton.
II.
Vähitellen Sakarias Wilde sai takaisin mielensä tasapainon, ja hänen mennyt onnellinen yhdyselämänsä vaimonsa kanssa muuttui vähitellen värikkääksi muistoksi. Hän ikäänkuin uudelleen sukelsi esiin todellisuuteen. Silloin hän rupesi rakastamaan pientä tytärtäänkin, veti häntä luokseen uudistuneen mielensä kiintymyksestä ja pakinoi ja naureskeli hänen kanssaan. Jopa tästä pienokaisesta tuli hänelle tuki: tytön syntymä oli tapahtunut siihen aikaan, joka oli tuottanut hänelle suuren surun; mutta pienokaisen valoisa pää tuijotti sitä maailmaa kohti, joka oli tulossa. Tästä tyttösestä tuli hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa; jopa hänen suruttomat valkoiset lapsenkasvonsa usein aiheuttivat sen, että hän itse tunsi itsensä suruttomaksi ja että uusi nuoruus versoi hänessä. Ja niin hän päällepäätteeksi saattoi hakea hilpeyttä ja naurua monen ystävänsä seurassa.