Sentähden sattui silloin tällöin kun Sakarias Wildellä ja kapteeni Krusella oli ollut oikein hyvä onni metsällä, että edellinen sanoi, noudattaen hiljaista sisäistä kapinan ääntä:
— Kruse, tänään pyydämme Bögin meille pitoihin.
Ja molemmat nyökäyttivät päätänsä ja panivat kokoon oivallisen ruokalistan. Ja he lähettivät sanan päällikkö Bögille. Sillä päällikkö Bög oli kyllä hyvin laiska, niin ettei itse käynyt metsällä; mutta herkullisesta pöydästä hän piti kaikkein enimmin täällä maailmassa, ja sentähden hän oli hyvä olemassa mukana, ja tullessaan hän aina tiesi, mitä oli odotettavissa, ja sentähden hän aina tuli leveä hymy huulillaan ja polttaen väkevää sinitäpläistä havannasikaariansa. Hänellä oli aina tapana ensin mennä kyökkiin kuulemaan ruokalistan ja nostelemaan padankansia ja antamaan ohjeita, sillä monen muun kykynsä ohella oli päällikkö taitava kokkikin. Sitten meni hän sisälle ja syleili herttaisesti molempia metsästäjiä.
— No hitto vieköön, hän aina sanoi, siitä tulee suuremmoista, hä! Sinullahan on kalaa, Wilde! Saatpa siis tarjota meille Johannisbergeriä vuodelta 10. Ja sitten paistin kera Bordeaux-viiniä, jonka pullossa on vihreä nimilippu. Onko sinulla häränselkääkin? Vähän samppanjaa sen lisäksi Wilde, vähän samppanjaa… häränverta ja samppanjaa, eikö niin…. hiisi vieköön!
Kotvan myöhemmin istuivat sitten Sakarias Wilde ja molemmat upseerit yhdessä syöden ja juoden. Wilde omasta puolestaan joi ateriaksi kernaammin yhtä ainoata viiniä kolmen asemesta. Ateria ei suinkaan ollut hienon hienoa, ainoastaan kalaa ja lihaa, paistettua ja keitettyä ilman erityistä taidokkaisuutta. Siihen kuului keitettyä turskaa tai kampelaa, kastikkeena sulatettua voita — Johannisberger viiniä, paistia — Bordeaux-viiniä, paistettua häränselkää — samppanjaa. Luonnollisesti viinit tekivät vaikutuksensa varsinkin päällikköön. Tämä oli jotenkin paksu ja veltto; hän oli aina antanut elämän hiljalleen viedä häntä eteenpäin. Mutta näiden aterioiden aikana hän sai melkein tavattoman levottomuuden ruumiiseensa. Hän jutteli ääneensä, ja kaikki, minkä hän sanoi, oli lausuttu pöytäpuheen muotoon. Hän virkkoi aina:
— Hyvät herrat!
Hieman myöhemmin saattoi huomata oireita siitä, että hän valmistautui tuomaan esiin yhtä ja toista ajalta, josta ei koskaan muulloin puhunut, paitsi kun oli juonut, ja jota silloin mainitsi »espanjalaisiksi päivikseen». Yhtäkkiä hän hieman kohosi tuoliltaan ja huudahti:
— Hyvät herrat, tunnen itseni nuoreksi!
Tämä tiesi sitä, että hänen nuoruutensa seikkailut lähestyivät hänen mieltänsä. Mutta lopulta hän nopeasti lykkäsi tuolin taakseen ja seisoi siinä jäykkänä ja suorana, ja silloin molemmat toiset tiesivät: »Nyt ovat seikkailut saapuneet». Ne olivat saapuneet ja innostivat hänet usein laulamaan. Niin päällikkö Bög lauloi. Ensi kerran, kun hän sen teki, Wilde totta puhuen hieman hämmästyi; mutta vähitellen hän siihen tottui, jopa siitä pitikin; sillä päällikkö Bög ei laulanut huonosti: hänen äänessään oli jotain, joka kajahti vaskitorven kirkkaille äänille.
Näin laulettuaan, hän tuli levollisemmaksi rykäisi, joi maljan ja kävi vakavaksi. Mutta kotvan kuluttua tuli esille, mitä hän oikeastaan tahtoi saada sanotuksi. Se oli kertomus kokemastaan tapahtumasta niiltä ajoilta, jolloin hän aamulla auringon loistaessa yli kaupungin nousi ja ajatteli: »Minkähän seikkailun tämäkin päivä on tuova mukanaan?» Sillä missä luutnantti Bög kulki, siinä kertyi seikkailuja. Niissä piili suurta elämäniloa noissa päivänpaisteisissa aamuhetkissä, kun hän puki ylleen univormunsa, läksi ulos, katseli ympärilleen ja antoi miekan riippua, niin että sen kärki ympäriltä hiipaisi katukäytävän kivilaattoja… ja päivä kului ja hämärä laskeutui. Ja hämärä kului ja yö tuli. Ja noina päivän ja yön välisinä hetkinä oli hänelle tapahtunut jotain niin selittämätöntä, että hän itsekseen ajatteli: »Mitähän tämä lieneekään? Mitä ihmeellistä, valkoista espanjatarta minä syleilen, joka minua syleilee?… todellako häntä, tuota ylhäistä ja kaunista? Kuinka tämä oikeastaan on tapahtunut?…» Ja aamulla, kun tuo nainen vavahdellen oli avannut hänelle takaoven, kuiskaten, hän kun pelkäsi miestään tai ankaraa veljeään, hän katsoi espanjattareen vielä kerran, niin että tämä hengitti syvään ja kuiskasi tulevasta kerrasta hänen korvaansa.