Silloin hän meni ulos kadulle, joka oli autio, sillä kaupunki nukkui. Aamu sarasti idässä, ja hän kulki kotiapäin. Mutta hänen oli tarve puhua parhaan ystävänsä kanssa onnestaan. Ja kulkiessaan ystävänsä asunnon ohi, hän naputti ikkunaruudulle. Mutta ystävä oli valveilla; hänelläkin oli ollut seikkailunsa, mutta ankarampaa lajia: taistelu kolmen kanssa miekoilla. Hän oli omituinen synkkä merimies, joka ei koskaan ollut jättänyt kieroa hymyä eikä pienintäkään ivallista sanaa rankaisematta. Hän haki taistelua, hän rakasti taistelua, silloin vasta hänen vahvat hermonsa huumautuivat, silloin vasta hän sai syvään hengitettyä… Naiset merkitsivät hänelle vähemmän.
— Mutta me istuimme ja juttelumme yhdessä, minä omasta seikkailustani ja hän omastaan. Hän sitoi käsivarteen saamansa haavan ja ojensi käsivarttaan osoittaakseen, ettei se mitään merkinnyt ja hän huusi: »Odottakoot vaan, kyllä he minut taas tulevat kohtaamaan»…. Ja minä tuijoitin eteeni, ja mieleeni muistui espanjattaren katse: »olen taas kohtaava hänet!» — Nämä olivat päiviä, hyvät herrat, täynnä uljuutta ja humua ja ruusujen tuoksua, hyvät herrat!
He saattoivat jäädä istumaan pöydän ääreen niin kauan, että pöydällä olevat kynttilät savusivat ja itkivät runsaita kyyneleitä alas kynttilärannikalle. Vähitellen tuli hiljaista suuressa huoneessa. Sakarias Wilde ja kapteeni Kruse eivät enää puhuneet. Päällikkö kallisti päänsä pöydän laidalle ja nukahti. Tämä oli ikäänkuin lähtömerkki. Wilde kutsui palvelijoita, antoi määräyksensä, ja päällikkö kannettiin varovasti ylös vierashuoneeseen, häneltä riisuttiin vaatteet ja hän pantiin telkkäpatja-peitteen alle. Heti jälestä menivät Wilde ja kapteeni niinikään levolle.
Mutta aamulla päällikkö loikoi ja kolkutti seinään kapteeni Kruselle:
— Kuulehan, Kruse, miten kävikään eilen… mitä minä teinkään… enkö lasketellut kelpo lailla loruja… samppanja varmaan minut pimitti… vai mitä?
— No etpä sinä loruillut tavallista enempää, rauhoitti häntä kapteeni Kruse; mutta olemme nukkuneet kauan, on parasta, että pukeudumme aamiaiseksi.
III.
Molemmat metsästäjät eivät kuitenkaan usein pyytäneet päällikköä pitoihin ja levottomuutta aiheuttamaan. Yleensä he istuivat kahden, syöden metsänriistaansa, jutellen tasaisesti ja järkevästi. Jos oli kesä, he aterian jälkeen istuutuivat ulos altaanille ja polttelivat sikaareja pari tuntia ja panivat aikaisin maata. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli Krusen tapana ratsastaa kaupunkiin.
Mutta tämän jälkeisinä tunteina saattoi tapahtua, että Sakarias Wilde vaipui ajatuksiin. Että hän kulki ympäri, ja ikäänkuin tahtoi käydä käsiksi johonkin paikkaan ja rakentaa siihen, mihin ennen häntä oli rakennettu.
Mutta useimmiten siitä ei tullut sen enempää, kuin että hän kulki katsomassa, missä kunnossa pelto oli, kasvoiko paljo puna-apilaa. Kauniina ja nopsana hän astui, useimmiten yllään musta vaippansa, jota hän kädellään niin kannatti, että se näytti jonkunlaiselta verholta. Säännöllisissä kasvoissa, rauhallisine harmaine silmineen, oli ystävällinen ilme. Jos joku kulki hänen ohitsensa tiellä hän aina tervehti Sakarias Wildeä ja sai vastatervehdyksen, jota säestävä ilme tuntui osoittavan, että tuo kohtaaminen tuotti Wildelle erittäin iloisen yllätyksen.